Kohtasin sunnuntaikävelylläni vanhuksen ja pohdin lyhyttä ikuisuutta - Nyt.fi | HS.fi
Nyt.fi|Nyt.fi-kolumni

Kohtasin sunnuntaikävelylläni vanhuksen ja pohdin lyhyttä ikuisuutta

Minunkin täytyy pyrkiä nuorempana aktiivisena toimijana vähentämään aktiivisuuttani ja elämään karanteenin kaltaisissa oloissa, kirjoittaa Sandra Järvenpää.

Julkaistu: 24.3. 18:04, Päivitetty 24.3. 18:12

”Hyvää jatkoa,” toivotti meren rannalla sunnuntaikävelyllä vastaan tullut vanhempi nainen.

Miten kummallinen tapa aloittaa keskustelu, mietin, ja toivotin hyvää jatkoa hänellekin. Nainen pysähtyi kahden metrin päähän ja totesi, että tämä on kamalaa.

Hän asuu yksin eikä ketään saa nähdä. Koko ajan tytär ja lapsenlapset hokevat, että älä nyt vaan päästä ketään kylään. Sanottavaa riitti, puhua kun ei ollut saanut kenenkään kanssa taas vähään aikaan. Rannassa kulkiessaan hän yrittää aina löytää jonkun, jolle jutella.

Hallitus määräsi viime viikolla kaikki yli 70-vuotiaat pysymään kotonaan ja elämään kuin olisivat karanteenissa. Muita suomalaisia ei ole vielä käsketty pysymään kotioloissa, mutta julkisilla paikoilla liikkumista ja ihmisten näkemistä suositellaan vahvasti välttämään. Tiistai-iltana hallitus lupasi kertoa enemmän. On siis mahdollista, että pian olemme kaikki karanteenissa.

On vaikeampaa olla suojeltava kuin suojelija. Suojelija saa sentään vielä tehdä jotakin, kun taas suojeltavan odotetaan passivoituvan.

Viime keskiviikkona Terveystalon johtava psykologi Tuija Turunen sanoi Ylen Ykkösaamun haastattelussa että ihminen elää kuplassa, jossa pahat asiat tapahtuvat useimmiten jollekin muulle kuin itselle. Haavoittumattomuuden illuusio oikeastaan lisää haavoittuvuutta.

Kun vaara sitten tulee tarpeeksi lähelle, turvan tunne alkaa murentua. Silloin voi vapautua tilaa muille puolustautumisreaktioille. Kieltoreaktiolle, taistele tai pakene -reaktiolle. Ne voivat näyttäytyä meille töölöläispariskuntana, joka ei koronaa pelkää, vaan istuu kahviloissa niin kuin aina ennenkin.

Ja sitten on niitä ikäihmisiä, jotka elelevät kotonaan kaikessa rauhassa. Onnistuvat pitämään huumorin elämässään ja kannustavat kaikkia kirjoittamaan räp-lyriikoita.

Emme voi tietää, mitä kukakin käy läpi. Siksi meidän täytyy keskittyä nyt vain itseemme ja oman mielemme hallintaan. Ei muiden valintojen ihmettelemiseen, vaan heidän tukemiseensa omilla valinnoillamme.

Tiedelehti The Lancet julkaisi toissaviikolla tutkimuskoosteen karanteeniolosuhteiden psykologisista vaikutuksista. Pakon edessä kotiin jääminen ei ole enää mukavaa kotoilua. Se voi aiheuttaa ahdistusta, stressiä, traumaperäistä stressihäiriötä, uupumusta, irrallisuuden tunnetta, ärtyneisyyttä, unettomuutta, keskittymisvaikeuksia, päätöksentekokyvyn heikkenemistä, pelkoa, hermostuneisuutta, masennusta tai suuttumusta. Muun muassa.

Lancetin mukaan on kuitenkin keinoja, joilla helpottaa karanteenissa oloa. Yksi niistä on altruismi, eli epäitsekäs toiminta, jossa huomioidaan myös toisen etu. Toinen taas on tylsyyden vähentäminen, jossa kontaktin ylläpitämisellä läheisiin on tärkeä rooli.

Toisin sanoen: Niiden, jotka ovat karanteenissa suojellakseen muita, on helpompi olla. Jos karanteenissa on vain itsensä takia, voi poikkeuksellisesta elämäntilanteesta olla vaikea löytää samoja merkityksellisyyden ja yhteisöllisyyden tunteita. Tylsyyden vähentämisessä ja kontaktin ylläpitämisessä taas sosiaalisen median alustat, internet, videopuhelut ja muut ovat nyt korvaamattomia. Digiloikka on otettu myös kotioloissa.

Entä he, jotka eivät ole yhtä tottuneita sosiaaliseen mediaan? Jotka eivät saa samoja merkityksellisyyden tunteita ruudulla näkyvästä naamasta kuin me, jotka olemme siihen tottuneempia.

He, jotka pysyvät kotona suojellakseen vain itseään.

Vaikka sunnuntaikävelyllä ollut rouva vaikutti noudattavan ohjeita, ei se hänelle helppoa ole. Lipsahduksia saattaa tulla. Kriisiaikaan yhteisöllisyys on myös sitä, että ymmärrämme ja hyväksymme sen, miten ihmismieli toimii. Emme voi ajatella sysäävämme vastuuta heille, joita korona uhkaa eniten.

Vaikka kokoontumisvapauttani on rajoitettu ja menojani peruutettu, minä pärjään. Minulla on etätyö, etäluentoja, kolme somefeediä skrollattavana ja kämppiksiä seinän takana. Ja siksi minunkin täytyy pyrkiä nuorempana aktiivisena toimijana vähentämään aktiivisuuttani ja elämään karanteenin kaltaisissa oloissa.

Vanhan naisen kohtaamista edeltävänä päivänä Suomessa oli tapahtunut ensimmäinen covid19-taudin aiheuttama kuolema. Kuolemia tulee lisää: Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen arvion mukaan pienimmillään satoja, korkeimmillaan yli 3 200.

”Ei tämä ikuisesti kestä”, sanoin naiselle, ja häpesin saman tien.

”Eikö? Kun minua pelottaa, että olen juuri niitä, jotka tähän kuolevat. Olen 84-vuotias.”

On mahdollista, että hänelle koronakevät kestää lyhyen ikuisuuden, hänen loppuelämänsä. Se on täysin mahdollista, eikä minun lohdutuksen sanoillani kahden metrin turvavälin takaa ole siihen vaikutusta. Teoillani sen sijaan on.