Lohtua Kyborgimanifestista - Nyt.fi | HS.fi

Lohtua Kyborgimanifestista

Feministiteoreetikko Donna Haraway kirjoitti 35 vuotta sitten tekstin kyborgeista, ja koronaviruksesta johtuvat poikkeusolot tekivät aiheesta jälleen ajankohtaisen.

Julkaistu: 11.5. 9:22, Päivitetty 11.5. 14:07

Tammikuun kirkas aurinko ja ilmassa leijaileva pöly viilsivät valoseinämän kokoushuoneen keskelle. Perjantai-iltapäivän toimituskokous oli aluillaan.

En häikäisevältä valolta nähnyt huoneen vastakkaisella seinustalla istuvaa kollegaani, mutta kuulin äänen. Hän puhui hengästyneeseen sävyyn kyborgeista ja niihin liittyvistä innovaatioista. Kenties hän oli törmännyt Youtubessa videoon niistä koiran näköisistä roboteista.

Myöhään iltapäivään venyvien perjantaisten toimituskokousten parasta antia on se, että työviikko on kuluttanut puhki kollegoiden suodattimet. Juttuideoita, huonoja ja omituisiakin, kierrätetään kuin taskumattia nuotiotulen äärellä aamuauringon jo sarastaessa.

Ajattelemattomuuttani avasin suuni vastatakseni kyborgi-intoilijalle. Mainitsin lukeneeni aiheesta teoksen, enkä siinä vaiheessa voinut tietää, että viaton mutinani johtaisi omalla kohdallani sellaiseen viikkokausien kiemurteluun, että nahkani vääntyisi mutkalle.

Kyborgit toivat mieleeni feministiteoreetikko Donna Harawayn vuonna 1985 julkaistun Kyborgimanifestin. Kuin huomaamatta asia johti toiseen, ja olin saanut tehtäväkseni ”kirjoittaa jotain” feministisistä kyborgeista. Se oli suuri ongelma.

Nyt-liite nimittäin julkaisi marraskuussa jutun feministisistä noitapiireistä. Ja sen perään feministisistä joulupukeista. Feministiset kyborgit vaikuttaisivat väistämättä näiden jatko-osalta. Sellaisen kirjoittaminen omalla nimelläni herätti minussa pakokauhua, niin raivoisa oli lukevan yleisön vastaanotto noita- ja joulupukkijutuille. Niitä pidettiin toisaalta osoituksena halusta pakkosyöttää viattomille nuorille feminismin kummallisimmatkin huuruilut, ja toisaalta halusta tuhota feminismi kertomalla sen erikoisista marginaaleista.

Molemmat aiheet olivat sinänsä järkeviä. Noituus ja siihen liittyvät ”rituaalit” ovat tapa ylittää ja purkaa sukupuoleen, seksuaalisuuteen, rotuun ja luokkaan liittyviä valtarakenteita. Noita ei ole vain mies tai nainen, ja siksi samastumalla noitaan voi ylittää kahlitsevalta tuntuvia rakenteita. Joulupukki puolestaan on lapsille tärkeä hahmo, ja on aivan perusteltua käyttää pari minuuttia sen pohtimiseen, ettei pukki puheillaan vahvista ei-toivottuja sukupuolistereotypioita tytöttelemällä ja pojittelemalla.

 Somessa kihisseen raivon perusteella ymmärsin, ettei 2020-luvun Suomessa feminismiä sen kaikissa muodoissa pureksimatta niellä.

Nyt esimieheni mielikuvissa siinsi todennäköisesti juttu Helsingin Kallion tiedostavien piirien salakapakoita kuhisuttavasta nykyfeminismin uudesta, noitapiirien jälkeisen ajan ”kyborgitrendistä”, ja oletin että myös koko aukeaman kuvitus teräsrintaisesta seksiobjektista, jonka surullisen tyhjästä katseesta voi lukea vain haluttavaa epätoivoa.

Mikä toi eteeni toisen ongelman. Mitään trendiä ei varsinaisesti ole.

”Kyborgius” on vilahdellut esimerkiksi populaarikulttuurissa viime vuosien aikana muun muassa poplaulajien Grimesin ja St. Vincentin tuotannoissa. Huippumuodissa kyborgeja käsiteltiin esimerkiksi vaatemerkki Guccin muotinäytöksessä Milanon muotiviikoilla vuonna 2018. Alessandro Michelen suunnitteleman malliston näytöksessä mallit astelivat sairaalan käytävää mukailevassa miljöössä ja pitelivät käsissään kantajaansa muistuttavaa vahanuken päätä.

Vuonna 2019 toimittaja Oskari Onninen lisäsi keikka-arviossaan Kyborgimanifestia tuotannossaan tapailevien, ”harawaylaisten” popmuusikkojen kaanoniin myös muusikko Paula Vesalan.

Viime kevät tuntuu lisäksi olevan valovuosien päässä takanapäin. Se oli kolmas suuri ongelma ajatellessani feministisiä kyborgeja.

Ihmiskuntaa vuoden alusta saakka kurittanut pandemia on niin sanotusti pistänyt hommat uusiksi. Elämä tuntuu tätä nykyä muistuttavan enemmän Jane Austenin romaanien arkea kuin koskaan aikaisemmin tällä vuosituhannella. Kyborgien sijaan ajankohtaisilta tuntuvat kohotuskorit, hapanjuurileivät, neulominen, solmuvärjäys ja kahden metrin suojaetäisyyden päästä hyvästiksi huiskutettavat nenäliinat. Poikkeusolojen estetiikka on enemmän Pieni talo preerialla ja Pikkunaisia kuin Ghost in the Shell tai Akira.

 Koronakaranteenissa kyberneettiset oliot tuntuvat ajatuksena yhtä kaukaiselta kuin viikonloppureissu Berliinin teknoklubeille.

Ongelmien keskellä – havahdun. Ehkä Instagramissa vaalittu mielikuva hapanleipää vatkaavista kellohelmaisista on sittenkin vain illuusio. Todellisuudessahan näyttäisi käyneen juuri päin vastoin. Kun sitä mietin, niin tietyllä tapaa lähdinkin vappuaattona teknoklubille, kyberneettisesti virtuaalireiveihin yhdessä berliiniläisen ystäväni kanssa. Slack, Teams, Zoom ja Discord ovat viimeisen seitsemän viikon aikana tulleet osaksi hyvin toimeentulevan keskiluokan vakiosanastoa. Se mikä ennen oli pölyisiä palavereita kokoushuoneissa, ihmisten kesken lihana ja verenä, on nyt kylmää terästä ja bittivirtaa chattisovelluksessa. Ruutujen kasvoista ja kameran silmästä on tullut niin oleellinen osa työtä ja vapaa-aikaa, että oikeastaan ihminen tuntuu sulautuneen osaksi konetta.

Kuva: Eero Lampinen

Teknologia on liittynyt elämäämme sellaisella hienovaraisella voimalla, ettemme edes huomaa. Edes puhuminen immersiosta sosiaalisen median virtuaalitodellisuuteen ei tunnu riittävältä. Raja ”orgaanisen todellisuuden” ja teknologiavälitteisen sosiaalisuuden välillä tuntuu koronakaranteenin aikana täysin hälvenneen. Sosiaalisessa mediassa tapahtuva kommunikaatio on yhtä aitoa ja tärkeää kuin kaikki muukin kanssakäyminen.

Ihminen on kuin onkin kyborgi.

Voisiko siis Harawayn 1980-luvulla kirjoitettu Kyborgimanifesti sittenkin kertoa jotain olennaista tästä uudesta ajastamme, jossa iso osa siitä mitä on olla ihminen tapahtuu olemalla jotenkin samalla myös osa konetta, oli kyse sitten kännykästä tai läppärin videopuhelusta?

Donna Haraway, pellavapäinen ja hyvin vähän kyberneettistä eliötä muistuttava feministiteoreetikko, valmistui biologian tohtoriksi Yalen yliopistosta. Hän kirjoitti feminismin nykyklassikoihin lukeutuvan manifestinsa jo 35 vuotta sitten, uuden kotitietokoneajan kynnyksellä. Siinä hän arveli että olemme tulleet tilanteeseen, jossa ihmisen, eläimen ja koneen välinen raja on murtumassa.

Tekstillään Haraway haluaa vastakkainasetteluita purkamalla vapauttaa alisteisesta asemasta naisen, eläimen, koneen ja luonnon lisäksi myös miehen. Oleellista on ymmärtää, että ihminen, eläin, luonto ja kone elävät yhteydessä, mikä tekee vastakkainasettelusta mahdotonta, sanoo yliopistolehtori Leena-Maija Rossi Helsingin yliopistosta. Rossi pitää kirjoitusta sen tulevaisuutta ennakoivassa sävyssään liki profeetallisena.

 Kieltämättä, yhteydessä tässä nyt eletään, ihmiset ja koneet, juuri kuten Haraway kirjoitti.

Kyborgimanifesti on Rossin tiivistyksen mukaan ennen kaikkea teksti, jossa ihmisen, muiden lajien ja teknologian välinen suhde otetaan vakavasti.

Äkkiseltään Harawayn ajatukset kuulostavat tietysti liki käsittämättömältä: hän lainaa ironisesti science fiction -kirjallisuudesta tuttua kieltä, ja kirjoittaa kyberneettisten olentojen lisäksi esimerkiksi poliittisen subjektin vaillinaisuudesta ja biologisesta determinismistä.

Mutta manifestia päntätessä vastaan tulee toistuvasti ajatuksia, jotka tuntuvat tärkeiltä juuri nyt. Teknologian ja ihmisen välisen rajan lisäksi tekstissä käsitellään kysymystä töiden hierarkiasta. Haraway puhuu feminiiniseksi katsotun kotityön suhteesta palkkatyöhön. Kuluneiden viikkojen aikana moni on saattanut kokea tekevänsä kahta työtä, kun poikkeusolot sulkivat koulut, ja kotityöt kaatuivat etätöitä tekevien vanhempien harteille.

Miksi vain toisesta maksetaan palkkaa, kysyi Haraway jo kolmekymmentä vuotta sitten. Samaa kysyy moni vanhempi nyt, lopen uupuneena.

Sukupuolentutkimuksen professori Tuija Pulkkisen mukaan on syytä huomioida 80-luvun poliittinen ja yhteiskunnallinen konteksti, jossa manifesti julkaistiin. Haraway kritisoi myös feminismiä. Hän ravisteli erityisesti oletusta, jonka mukaan olisi olemassa jokin yksi homogeeninen naisten ryhmä, jonka kokemuksiin naisten poliittinen subjekti perustuu. Rossi tiivistää ajatuksen siten, että hyvin erilaiset ihmiset voivat kokoontua yhteisen poliittisen kysymyksen äärelle.

Teknologia näyttäytyy Harawayn kirjoituksessa Rossin mukaan nimenomaan mahdollisuutena olla yhteydessä muihin. ”Yhteys” tarkoittaa tietysti kanssakäymistä, mutta sen voi lisäksi ajatella tarkoittavan ihmisen ja koneen välisten rajojen sekoittumista. Vielä 80-luvulla tätä yhteyttä voitiin tulkita kuvainnollisesti. Nyt se on hyvinkin konkreettinen osa elämää.

Yhteys tarkoittaa esimerkiksi sitä, että muiden ihmisten kanssa oleminen rakentuu linssien ja johtojen ja ruuvien ja valokaapelien varaan, ja puiden tuottama happi kulkee ihmisen keuhkoihin respiraattorin avulla.

Harawayn mukaan teknologisen ja orgaanisen välinen vastakkainasettelu on samanlainen keinotekoinen rakennelma, kuin esimerkiksi miehen ja naisen välille tehty jako.

Näillä main mukaan tulee termi kyborgi. Kyborgin hahmon avulla Haraway siis rikkoo käsityksen vastakkainasettelusta ja siitä, että yhtään mikään – mukaan lukien esimerkiksi valkoisen miehen ylivalta – voisi olla luonnollista.

Pääministeri Sanna Marin ja muut hallituspuolueiden edustajat toistelivat poikkeusolojen purkutoimia selvittävässä tiedotustilaisuudessa sanaparia ”uusi normaali”. Vaikka iskulause kuulostaa kulahtaneelta, se paljastaa totuttujen rakenteiden ja tapojen keinotekoisuuden.

Koronan jälkeisessä ajassa – sitä edeltäneen ajan tapaan – mikään ei ole luonnollista. Olkaamme siis kyborgeja.

Nyt.fi luetuimmat

Luetuimmat

Uusimmat