Turvassa sohvalla - Nyt.fi | HS.fi

Vuonna 2004 päättynyt Frendit (eng. Friends) kerää yhä katsojat ruudun äärelle. Kuvassa: Matt LeBlanc (Joey), Courteney Cox (Monica), Matthew Perry (Chandler), David Schwimmer (Ross), Lisa Kudrow (Phoebe) ja Jennifer Aniston (Rachel).­

Turvassa sohvalla

Tilannekomediat tarjoavat seuraa sosiaalisia tilanteita pelkäävälle, toimittaja Arda Yildirim kirjoittaa esseessään.


14.4. 16:31

Asetin teini-ikäisenä tavoitteeksi maailman, jossa ihmiset voivat tulla ja mennä toistensa asuntoihin, ottaa jääkaapista, mitä sieltä löytyy. Toivoin myös toisaalta sitä, että ihmisiin voisi luottaa niin, että he sanoisivat suoraan, mikäli jääkaapilla ei sopisi ravata.

Asetin henkiselle unelmakartalleni tulevaisuuden, jossa olen samanlaisen rakastavan kaveriporukan ympäröimä kuin Frendeissä. Jossa kaikki taistelevat yhden, ja yksi kaikkien puolesta.

Sitcom- eli tilannekomediasarjat ovat tarjonneet minulle portin sosiaalisiin kanssakäymisiin, joihin en todellisessa maailmassa ole täysivoimaisesti uskaltanut heittäytyä. Teini-ikäisenä tässä avusti Tyttökullat, Bel-airin prinssi, Kellarin kunkku ja Kaikki rakastavat Raymondia. Erityisesti Frendit, joiden jokavuotinen uusintakierros kertoo jotain sarjan ajattomuudesta ja resonanssista.

Erilaisia persoonia samassa porukassa ihmettelemässä elämää jokainen omasta näkökulmastaan. Tapaamisia ilman kalenterointia, spontaaneja keskusteluja. Hengaamista kahvilassa. Erimielisyyksiä, jotka eivät johda syrjimiseen tai sosiaaliseen vieroksuntaan. Riitoja, joille on tilansa ja paikkansa, joiden lähteet lähinnä naurattavat, ja joille nauretaan jälkikäteen yhdessä.

Utopiaa ja mahdotonta kaikki tyynni. Silti jokin Frendien maailmassa edustaa minulle vieläkin sitä elämän ja ihmisyyden olennaisuutta – välitöntä kanssakäymistä, jossa ihmiset kohtaavat toisensa epätäydellisinä, eikä siinä ole mitään huomionarvoista.

Sosiaalisten tilanteiden välttely palautuu pelkoon, jossa tulee väärinymmärretyksi ja täten mahdolliseksi syrjityksi.

Frendeissä, kuten muissakin tilannekomedioissa, konfliktit esittävät merkittävää osaa. Tosin tilannekomedioiden luonteen mukaisesti riidat ja väärinymmärrykset saavat päätöksensä suhteellisen lyhyessä aikaikkunassa, jaksossa tai parissa. Ja ennen kaikkea, naururaidan siivittämänä.

Vuosina 1951–1957 esitetty Lucy ja minä jätti kovat paineet seuraajilleen.­

Todellisen tilannekomedioiden aikakauden voidaan nähdä avautuneen Yhdysvalloissa 1950-luvulla. Sodan jälkeen kevyelle ja harmittomalle viihteelle oli kysyntää. Lucy ja minä asetti paineet seuraaville sarjoille, sillä komedienne Lucille Ballin suosio oli mittaamaton.

Tilannekomediat tarjosivat ihmisille maailman, jossa asiat järjestyisivät ongelmista huolimatta. Sarjoissa samaistuttavat tyypit esittivät arkisissa tilanteissa draaman kaaren muodossa jännittäviä juonia, joissa ei kuitenkaan ikinä tapahtunut mitään peruuttamatonta. Keskustelut niissä tuntuivat, tuntuvat edelleen, turvallisilta. Toisin kuin todellisuudessa.

Sosiaaliset tilanteet ovat entistä enemmän verkossa. Sitä ne ovat olleet varsinkin viimeisen vuoden aikana. Vaarana näissä tilanteissa ja keskusteluissa on väärinymmärrys. Sanapainot, ilmeet, eleet ja kehonkieli jäävät näkemättä ja kokematta. Nykyään on helppo ylitulkita emojittomat viestit tylyiksi ja välinpitämättömiksi. Sitä ne eivät tietenkään (aina) ole.

Pelko väärinymmärretyksi tulemisessa on välillä niin vahva, että se sulkee ihmisten seurasta mieluummin omiin oloihin.

Pandemian luoman eristyksen on tutkittu aiheuttavan yksinäisyyttä, erityisesti sitä jo ennen sulkutilan alkamista kokeneiden parissa. Yksinäisyys on kuitenkin monitahoinen ilmiö. Sitä voi kokea, vaikka olisi onnellisessa parisuhteessa tai omaisi ystäviä. Kysymys on syvemmästä ulkopuolisuuden tunteesta. Pitkittyneenä se muokkaa jo maailmankuvaa.

“Pitkään yksinäisyyttä kokevat alkavat erilaisten silmänliiketutkimusten mukaan havaitsemaan negatiivisempia asioita ja erityisesti tulkitsemaan muiden aloitteet ja itseensä kohdistuvat oletukset kielteisemmin kuin muut”, kertoo Turun yliopiston kasvatuspsykologian professori ja yksinäisyystutkija Niina Junttila.

”Tällöin kontaktien luominen luonnollisesti vaikeutuu. Yksinäisyys voi lisätä myös ajatuksia kelpaamattomuudesta tai katkeruudesta, jotka edelleen vähentävät kontaktien solmimisen mahdollisuuksia.”

Yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuden tunteeseen reagoidaan yleensä pakene tai taistele -kaavan mukaisesti. Pakeneminen on tässä tilanteessa Junttilan mukaan epäonnisten ystävystymisyritysten jälkeen konkreettista eristäytymistä tai omiin ajatuksiin pakenemista.

Löysin kuluneena vuonna Netflixistä uuden seurattavan porukan. Superstore (2015–2021) kertoo nimensä mukaisesti supermarketista. Sen työntekijöinä on ihmisiä kaikista mahdollisista sosioekonomisista luokista, joilla on erilaisia persoonallisuuksia ja maailmankatsomuksia – siis piirteitä, jotka tekevät meistä kaikista yksilöllisiä.

Tilannekomedia Superstore (2015–2021) seuraa supermarketin työntekijöiden arkea. Kuvassa Lauren Ash (Dina) ja Mark McKinney (Glenn).­

Paikan pomo Glenn (Mark McKinney) on perinteinen slapstick-hölmö, joka ei tarkoita pahaa, mutta joka saa aina maalipurkin päälleen tai kävelee lautaan. Hän on uskonnollinen ja naiivi hahmo, joka tietenkin aiheuttaa tiedostavuutta arvostavassa yhteiskunnassa potentiaalisesti loukkaavia tilanteita.

Eräässä jaksossa mieskaksikko kysyy Glenniltä, mistä he löytäisivät vihkisormukset. Glenn kysyy, kumpi on “se onnekas herra”. Me molemmat olemme, miehet vastaavat. Glenn hämmentyy. Tämän huomaa myymälän työntekijä, itsekin homo, joka sitten yrittää punoa siltaa Glennin ja pariskunnan välille. Käydään keskusteluja, vaihdetaan näkemyksiä, ja voilá: Glenn muokkaa myymälän häänurkkaukseen kahden miesmallinuken hääseremonian.

Ihmiseltä vaatii hurjasti energiaa ja rohkeutta myöntää erehtyväisyytensä ja sen, ettei tiedä. Vaikka tilannekomedioissa se yleensä palkitaan, todellisuus ei ole vielä näyttänyt samanlaisia tendenssejä. Maalitus, cancel-kulttuuri ja ylipäänsä sosiaalisia hierarkioita pönkittävät suhteet tuntuvat yleisemmältä, kuin sokraattinen keskusteluympyrä, jossa ihmisillä on halu ymmärtää ja keskustella ilman egojen taistelua. Nykyinen keskusteluilmapiiri kehottaa myös omaamaan kaikesta nopean mielipiteen hitaan pohdiskelun sijaan.

 ”Kun jännittää sosiaalisia tilanteita, miettii niitä ja niissä käytäviä keskusteluja etukäteen kaikista mahdollisista näkökulmista.”

Sarjojen parissa saan aikaa muodostaa omia näkökulmia niissä käsiteltyihin teemoihin. Katsojalle esitetään puolueettomasti monen henkilön näkökannat ja lähtökohdat. Samaistun moneen henkilöön sukupuolesta, sosioekonomisesta taustasta, rodusta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai uskonnosta riippumatta. Pohdin vielä pitkään hahmojen kauniita sympatian eleitä, jotka tosielämän nopeutta vaativassa tahdissa eivät välttämättä tulisi tehdyksi.

Tutkimuksen mukaan erityisesti televisiosta seurattavien tarinoiden tehtävä on simuloida sosiaalisia kanssakäymisiä. Tarinoille altistumisen nähdään olevan yhteydessä kehittyneempiin sosiaalisiin kykyihin ja näin edesauttavan katsojaa hänen tulevissa sosiaalisissa kanssakäymisissä.

Katsoja pääsee seuraamaan konfliktin käsittelyä monen hahmon perspektiivistä. Tämä lisää ymmärrystä ja empatiaa. Onko se yksi syistä, minkä vuoksi tv-sarjoja ylipäätään katsotaan? Että nähtäisiin “vastapuoli” ja sen ajatukset?

Kun jännittää sosiaalisia tilanteita, miettii niitä ja niissä käytäviä keskusteluja etukäteen kaikista mahdollisista näkökulmista. Joskus sitä päättää, että puhuu yhtä vapautuneesti ja suorasti, kuin oma lempihahmo, koska on nähnyt hänen rehellisyytensä ja aitoutensa toimivan loppujen lopuksi parhaiten. Useasti käy kuitenkin niin, että puhuukin tilanteeseen nähden liian suoraan ja avoimesti (kuten sarjoissa), ja joutuu kohtaamaan oikean maailman tyhjät ja kysyvät katseet. Seuraavassa sosiaalisessa kanssakäymisessä väärinymmärretyksi tulemisen pelko tuntuukin jo perustellulta.

Etätyöskentely ja -kanssakäyminen on tosin tuonut monelle näitä pelkotiloja omaaville helpotuksen. Keskusteluja voi seurata ilman pakollista tarvetta kommentoida. Voi pyytää tai olla pyytämättä puheenvuoron. Jokainen näytöllä näkyvä hahmo omassa boksissaan vuorotellen puhumassa on kuin seuraisi Kymppitonnia. Toisaalta myös tämä yksille turvallisena tuntuva tapa kommunikoida voi aiheuttaa toisille entistä syvempää ulkopuolisuuden tunnetta.

Junttila kirjoittaa blogissaan etätyöskentelystä. Hän kuvailee kivuliaasti tilannetta, jossa koittaa saada puheenvuoroa etäkokouksessa käsi ylös -toiminnolla, mutta muiden puheenvuorot vyöryvät oman kädennoston yli. Tätä on pahimmillaan yksinäisyyden tunne livetilanteissakin. Kaikkien muiden äänet tuntuvat merkityksellisimmiltä. Huomiotta jättäminen on toisaalta sekä tavoite että pelko. Tavoite siten, että huomion kohdistuessa itseen, tuntuu joutuneensa todistelevaan aseman. Pelko taas niin, että kokee huomiotta jääneenä itsensä entistä näkymättömämmäksi, kuin on jo aiemmin kokenut.

Frendit-sarjassa oli hyväksyttyä astella kaverin jääkaapille.­

Se mikä tilannekomedioden maailmaan uppoutumista helpottaa ja edesauttaa, on selkeä alun ja lopun tunne sekä tutut henkilöt. Riidat sovitaan, ja asiat jatkuvat taas, kunnes tulee toinen riita, joka sovitaan. Väliaikaisuutta ja määrittelemättömyyttä ei kenties haluta kuvata, koska se saa ajattelemaan liikaa todellisuutta.

“Katsojalle on tärkeää, että henkilöiden käytös ei sinänsä tarjoa yllätyksiä vaan pikemminkin yllättävät tilanteet”, sanoo mediatutkija Veijo Hietala.

Aina tulee kuitenkin se päivä, kun aloittaa viimeisen kauden viimeisen jakson. Sarjan päättyessä valtaa mielen tyhjä olo. Pitkään hahmon temmellyksiä ja vastoinkäymisiä seuranneena tuntuu, kuin menettäisi ystävän. Ystävän, jonka kanssa käydyt ajatustenvaihdot ja eletyt kohtaukset ovat loppujen lopuksi varsin yksipuolisia.

“Henkilöiden kaksiulotteisuus helpottaa katsojan samaistumista, sillä usein henkilögalleriasta löytyy aina yksi tai useampi, jonka luonteenpiirteet ja käytös resonoivat katsojan omien tai lähipiirin ongelmien kanssa. Niinpä katsoja koukuttuu seuraamaan, miten suosikkihahmo selviää aina uusista ja yllättävistäkin tilanteista”, Hietala sanoo.

Kiitos, että olet ystävä, laulettiin Tyttökultien tunnussävelmässä.­

Saavatko sarjat juuri tuon piirteensä vuoksi ajattelemaan ihmissuhteita liian yksinkertaisina, liian helppoina? Luovatko tilannekomediat niistä liian ruusuisia odotuksia?

Populaarit tuotteet heijastavat aina aikaansa. Siten Lucyn ja minän perheidylli on saanut rinnalleen nykypäivän Modernin perheen, jossa ydinperhe voi koostua monimuotoisimmista suhteista kuin kahden lapsen ja kultaisen noutajan heteroparista. Konflikteja syntyy pinnalla olevista aiheista. Vaikka hahmot ovat moninaistuneet, ei niiden tarkoitus ole kuitenkaan muuttunut. Sarjoista haetaan tukea ja turvaa.

“Kun alkuaan vaikealle asialle voidaan nauraa, sen ”vaikeus” välittömästi vähenee, eikä ongelma tunnu enää ylivoimaiselta”, kiteyttää Hietala.

Kun lähitulevaisuus ja maailman tila ahdistavat, ja epävarmuus on akuutein tunne, on fiktiivisille narratiiveille käyttöä. Niistä saa kokemuksen, että ainakin joku jossain puhuu ja tekee, ja putoaa lähes poikkeuksetta aina jaloilleen. Kun omat, esimerkiksi sosiaalisiin taitoihin ja yksinäisyyteen liittyvät tunteet ovat akuutisti päällä, auttaa muodikkaan itsensä kehittämisen sijaan eläytyminen toisen elämään ja ongelmiin. Hietala tiivistää tilannekomedioiden parhauden:

“Lopputuloksena on omien ongelmiensa kanssa kamppailevalle katsojalle vapauttava ja terapeuttinen nauru.”

Superstorea on jäljellä vielä muutama tuotantokausi. Himmailen jaksojen ahmimista, sillä en halua vielä menettää tätä kaveriporukkaa. Toisaalta, hallituksen exit-suunnitelma lupaa jo kesäkuuksi kokoontusmirajoitusten lieventämistä. Oikeiden ystävien ja tuttujen näkeminen tulee taas ajankohtaiseksi. Onko pakotettu sosiaalinen eristys opettanut arvostamaan sosiaalisia kohtaamisia vai jäpitänkö niissä pahemmin kuin ennen koko pandemiaa.

En ole ainakaan ainoa, joka koittaa löytää uudestaan tapoja sosialiseerata.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat

Nyt.fi luetuimmat