”Ehkä se ydin on siinä, että meitä on kaksi. Rummut paiskoo ja kitara paiskoo. Bassoa meillä ei ole ikinä missään ollut”, Aleksi Ripatti kuvailee.
Hänellä ja Jussi Pelkosella on kahden hengen bändi, Ursus Factory. Sen kolmas albumi Onnellinen sukupolvi julkaistaan 4. kesäkuuta.
Omaperäistä suomenkielistä rockia soittavan Ursus Factoryn suosio on noussut viime vuosina tasaisesti. Bändi on saanut kriitikoilta ylistäviä arvioita ja sitä on tituleerattu jopa Suomen tärkeimmäksi rockbändiksi. Ursus Factory on myös myynyt Helsingin legendaarisen Tavastia-klubin loppuun kolme kertaa.
Keskiviikkoiltana, 21. huhtikuuta, kävelemme kolmestaan Helsingin Puotilassa. Pelkonen muutti lähiöön viime kesänä, ja siellä ovat syntyneet myös uuden albumin kappaleet. Hän osoittaa Puotilan kartanoa ja kertoo, että Ursus Factorylla on ollut siellä keikka.
Pelkonen on asunut aiemmin lähempänä Helsingin keskustaa mutta pitää nykyään rauhallisemmasta tunnelmasta. Sen sijaan Ripatti asuu Töölössä ja kertoo nauttivansa asfaltista ja raitiovaunujen kolinasta.
Bändissä Pelkonen laulaa ja soittaa kitaraa, Ripatti soittaa rumpuja.
Kaksikko asuu tällä hetkellä Helsingissä, mutta Pelkonen on kotoisin Espoosta ja Ripatti Keravalta. Pelkonen ja Ripatti ovat molemmat 28-vuotiaita.
”Jussi on syntynyt juhannuksena ja minä kolme viikkoa sen jälkeen”, Ripatti tarkentaa.
Pelkonen on opiskellut muusikoksi Pop & Jazz Konservatoriossa ja musiikkikasvatusta Sibelius-Akatemiassa. Ripatti opiskelee Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Molemmat työskentelevät Ursus Factoryn parissa tällä hetkellä ammatikseen.
Pelkonen ja Ripatti ovat paitsi bänditovereita, myös toistensa parhaita ystäviä. Siitä ystävyydestä alkoi Ursus Factory, ja ilman sitä ei bändiäkään olisi.
Kun Ursus Factory syntyi vuonna 2013, oli sen musiikki enemmän garagerockia. Sitten siihen yhdistyi moderni tanssimusiikki ja räppimäiset vaikutteet, ja he alkoivat kutsua musiikkia neogaragerockiksi.
”Nykyään musta on kiva sanoa, että me tehdään rock ’n’ rollia. Tykkään ajatella, että se ydin on siinä”, Pelkonen sanoo.
”Jos sanoo vain rock, niin mielikuva on enemmän sellainen seisten kuseville. Mutta rock ’n’ rollista tulee mieleen se rock ’n’ rollin alkuperä, siis Chuck Berry, blues ja musta musiikki siellä”, hän kuvailee.
Pelkonen tuntee olevansa osa rock ’n’ rollin jatkumoa.
”Uusimman Star Wars -elokuvan lopussa on kohtaus, jossa kaikki jedit alkaa puhumaan Reyn mielessä, että ’we are with you’. Se on se fiilis, kun herään Puotilasta ja lähden kävelemään. Jimi Hendrix kuiskailee korvaan”, hän nauraa.
Ripatti ja Pelkonen työskentelevät Ursus Factoryn parissa tällä hetkellä ammatikseen.
Kappaleita tehdessä Pelkosella on suurin vastuu, mutta bändisovitukset hän tekee Ripatin kanssa yhdessä.
”Jussi tulee yleensä treenikselle enemmän tai vähemmän valmiin, yleensä vähemmän valmiin, aihion kanssa ja sitten lähdetään sitä yhdessä hiomaan”, Ripatti sanoo.
Erilaisten kappaleiden syntyprosesseissa on eroja. Mikäli kyseessä on tarinavetoinen akustishenkinen kappale, Pelkosella on sitä tehdessä suurempi rooli.
”Jos on sellainen jytäbiisi, jossa on paljon riffittelyä, niin ne aika paljonkin siellä treeniksellä vain jammaillaan ja soitetaan”, Ripatti kertoo.
Hänellä on ollut bändi 9-vuotiaasta lähtien, ja kappaleiden tekotapa oli jo silloin hyvin samanlainen.
Vaikka Pelkonen on suuressa osassa, kun Ursus Factoryn musiikkia kirjoitetaan ja sävelletään, hän kertoo, ettei hän olisi välttämättä hyvä sooloartisti.
”Ei minulle olisi luontevaa tehdä mitään biisejä yksin. Vaikka on totta, että minulla on tässä bändissä iso vastuu, kun kirjoitan tekstit ja paljolti sävellän biisit, ei niitä biisejä kuitenkaan olisi ilman Allua.”
Kaksikko tapasi ensimmäisen kerran keväällä 2013. Ripatilla oli funk-musiikkia soittava porukka, johon Pelkonen tuli tuuraamaan kitaristia.
Molemmat pitivät toisiaan jo ensitapaamisella mukavan oloisina. Ystävyys syventyi seuraavana kesänä Ripatin syntymäpäivillä.
”Vietin synttäreitä Jussin ja yhden Juliuksen kanssa niin, että tarjosin niille mojito-kannuja. Päädyin Jussille yöksi, vaikka en tuntenut sitä niin hyvin. Sitten meistä tuli äkkiä hyvät kaverit.”
Syksyllä 2013 Pelkonen ja Ripatti lähtivät katusoittoreissuun Baltiaan ja Itä-Eurooppaan. Ripatti oli hakenut opiskelemaan valtiotieteitä mutta ei ollut päässyt sisään. Jos ovet yliopistoon olisivat auenneet, olisi Ursus Factory saattanut jäädä perustamatta.
Katusoittoreissulla Pelkonen ja Ripatti esiintyivät kahdestaan, sillä mukana ei ollut muita. Reissulla heräsi myös ajatus oman musiikin tekemisestä. Aluksi ei kuitenkaan ollut selvää, että Ursus Factorysta tulee kahden hengen bändi vaan basson soittoa kävi kokeilemassa ”parikin tyyppiä”.
Kumpaakaan basistiehdokasta ei erotettu vaan kokelaat lähtivät omasta tahdostaan. Toinen muutti Turkuun ja toinen siirtyi tuottajan pallille.
”Sitten se jäi, kun ei löytynyt sopivaa ja huomasi, että homma toimii. Se ihmisten välinen dynamiikka, ei vain se soittojuttu. Onhan se hirveän vaikea kuvitella jotain kolmatta”, Ripatti pohtii.
”Aina saa laittaa hakunauhoja, ei koskaan voi sanoa ei koskaan. Slaidatkaa dm:ään”, Pelkonen sanoo.
Ensimmäiset kappaleet syntyivät vuoden 2013 syksyllä. Myös keikat alkoivat jo samana vuonna.
Ensimmäinen EP julkaistiin 2015, jolloin Ursus Factorysta tuli suosittu pienissä piireissä. Yhtään yksittäistä hittiä Ursus Factorylla ei ole ollut.
”Mä luulen, että se on myös psyykelle ihan hyvä, että suosio kasvaa tasaisesti eikä räjähdä jonkun yhden biisin jälkeen”, Ripatti sanoo.
Pelkonen ja Ripatti muistavat hetken, jolloin he huomasivat Ursus Factoryn suosion kasvaneen tuttavapiirin ulkopuolelle.
Oli kesä 2016, jalkapallon Euroopan-mestaruuskilpailut ja Islannin jalkapallojoukkue, joka valloitti koko kisakansan sydämet kannattajiensa ”viikinkihuudolla”.
”Olimme LeBonkissa keikalla. Muistan, että se oli ihan täynnä. Sellainen helsinkiläinen kunnon keikkapaikka, ei edes mikään ihan pikkurokkiluola. Sitten sen keikan jälkeen encoreksi huutaa HUH HUH.”
”Muistan ajatelleeni silloin, että ehkä tässä on jotain, eikä tämä jää vain kavereiden kavereiden kavereiden bändiksi. Silloin Helsingissä alkoi olemaan useimmat naamat sellaisia, joita ei tuntenut. Sana levisi”, Ripatti kertoo.
Samoihin aikoihin Ursus Factory alkoi keikkailla myös Helsingin ulkopuolella.
Pelkonen ja Ripatti huomasivat Ursus Factoryn suosion kasvaneen tuttavapiirin ulkopuolelle vuonna 2016.
Monet pitävät Ursus Factorya erityisesti hyvänä livebändinä. Ylex kirjoitti vuoden 2020 Tavastia-keikan jälkeen, että Ursus Factorylla on ”oma tenhoava tyylinsä luoda keikoilleen vuorovaikutteisuutta, josta fanit riemastuvat ja riehaantuvat”.
”Moniin muihin yhtyeisiin verrattuna meillä korostuu semmoinen arvaamattomuus ja improvisaatio. Ja se vastavuoroisuus. Kyllähän kaikki, jotka vetää livenä niin se on vastavuoroista yleisön kanssa, mutta ehkä meillä on jotenkin vielä enemmän”, Pelkonen pohtii.
Live-esiintymisten tunnelma on välittynyt myös etäkeikoilla.
”Yllättävän hyvin ainakin itselle. Tietysti pitäisi yleisöltä kysyä, mitä mieltä ne on. Mutta se on yllättävän kivaa, vaikka ei se ole yhtään sama asia kuin oikea live”, Ripatti kuvailee.
”Se on vähän niin kuin etäseksin ja oikean seksin ero”, Pelkonen sanoo.
Pelkosen kirjoittamille lyriikoille on tunnuksenomaista nokkeluus ja kekseliäät vertauskuvat. Toisaalta sanoma niiden takana saattaa olla hyvin yksinkertainen: rakastetaan jotakin tai halutaan joku takaisin.
Uudella levyllä kuullaan Pelkosen mukaan tarinoita. Hän halusi kirjoittaa novelleja.
”Levyn yleistunnelma on pirteä mutta on se myös kipeä. Halusin kirjoittaa tarinamaisia juttuja, koska tietyllä tavalla se on hienoimpia muotoja kerronnallisessa kulttuurissa. Se on myös sukupolvien välistä. Tarina on iänikuinen ihmistuote”, hän kertoo.
Pelkonen ja Ripatti eivät halua leimata itseään millenniaalien ääneksi mutta myöntävät, että albumilla kuuluu millenniaalien ahdistus.
”Vaikka sen nimi on Onnellinen sukupolvi, en tiedä oltaisiinko me edes kovin luonteva sukupolven ääni. Ei me olla edes niin somenatiiveja, mitä monet meidänkin ikäiset”, Pelkonen pohtii.
”Meidän Insta-geimi on liian huonoa. Se on kelvotonta tähän päivään. Just nimenomaan Instagram ja kuva siitä vitun aamiaisesta. Me ei saada sitä aikaiseksi ikinä”, hän jatkaa.
Sen sijaan Pelkonen alkaa jälleen puhumaan yhdestä itselleen merkittävimmistä sukupolvikokemuksista: Star Warsista.
”Katsoin vähän aikaa sitten Attack of the Clones ja se on kyllä ihan järkyttävä sukupolvikokemus. Jos se on ollut opas siitä, miten lähestyt naisia tai ylipäätään romanttisia suhteita, niin sehän on aivan järkyttävä. Semmoisen angstisen ininän ja ongelmoinnin kautta. Se on hyvä katsoa lapsuuden favoritteja aikuisen silmällä, niin alkaa ymmärtää itseään”, hän kertoo.
” Ripatti epäilee, että Puotilassa asuminen on tehnyt Pelkosesta vähemmän kyynisen.
Pelkonen kuvailee, että uusi levy on kypsyttänyt ja kasvattanut Ursus Factoryn hedelmälliseen vaiheeseen.
”Kyllä ne meidän vanhatkin levyt on hyviä, mutta tätä tehdessä oli määrätietoinen ja selkeä fiilis, että tiedät, mitä olet tekemässä. Hirveen semmoinen vahva olo, että tämä menee näin ja tämä palikka tulee tähän. Sellainen, että tämä on se levy, mikä meidän pitää tehdä.”
”On sellainen olo, että nyt me ollaan puhjettu kukkaan. Virhe EP oli siemen, Älä lopeta uskomista rakkauteen oli verso ja Pinkki pilvi oli se nuppu. Onnellinen sukupolvi on se tadaa, kaunis kukka”, Pelkonen kertoo.
Mutta mitä tapahtuu tämän jälkeen? Pelkonen nauraa ja sanoo, että seuraavaksi tulee mehiläinen.
”Se on se kolmas jäsen, joka vie ne hyvät pölyt sieltä johonkin toiseen bändiin”, Ripatti jatkaa.
Levyn tekoa edeltäneen ajan Pelkonen kuunteli vanhoja rock-klassikoita, kuten Queenia ja AC/DC:tä.
”Olen myös kuunnellut tosi paljon kaikkea 60–70-luvun afrikkalaista musaa, erityisesti kenialaista. Ja sitten olen kuunnellut paljon viihdejazzia niin kuin Sinatraa ja Nat King Colea. Myös vanhaa rock’n’rollia kuten Chuck Berryä. Haluatko puhua välillä?” Pelkonen sanoo ja katsoo Ripattia.
”Niin, tuota vanhaa rockia kuulee noissa biiseissä nyt enemmän. Viime levyssä painotettiin Princeä, siinä oli sellaista erilaista rytmimusaa toisin kuin nyt”, Ripatti vastaa.
Uusi levy on Pelkosen mukaan voimaannuttavampi kuin aiemmat.
”Emotionaalisesti potenttia versus emotionaalisesti impotenttia musiikkia. Mietin tänään, että se on hauska ajatus semmoinen emotionaalinen impotenssi. Tavoitteena on, että sellaista ei ole. Emotionaalista viagraa.”
Ripatti epäilee, että Puotilassa asuminen on tehnyt Pelkosesta vähemmän kyynisen.
”Merenrannat on tehnyt miehestä rohkeamman”, hän sanoo.
Vaikka Pelkonen ja Ripatti pitävät uutta levyä selkeästi erilaisena heidän aiempaan musiikkiinsa verrattuna, he ymmärtävät, että kuulijat eivät välttämättä huomaa eroa.
”Se on vähän niin kuin ajattelee itsestään, että olen hirveän erilainen ihminen kuin kymmenen vuotta sitten. Mutta jos tapaat jonkun ihmisen, jonka olet nähnyt viimeksi kymmenen vuotta sitten, niin omaan silmään se näyttää täysin samalta.”
”Se, miten tavara muuttuu, voi tuntua itselle suuremmalta. Joku toinen saattaa ajatella, että perus UF:ää”, Pelkonen sanoo.
Pelkonen ja Ripatti kertovat, että he ovat toteuttaneet rohkeasti villejäkin ideoitaan.
”Kun meillä on tämä kahden soittimen rajoite, niin kaikki kuulostaa vähän samalta. Oli se sitten kepeä karaokehenkinen rallatus kuten Askel keveä tai pseudo-räppibiisi niin kuin ANO tai vähän hevimpi niin kuin Stadin kesä”, Pelkonen sanoo.
Mutta onko jotain, mitä Ursus Factory ei ole vielä uskaltanut kokeilla?
”Kyllä välillä houkuttaisi tehdä vaan koneella biittiä ja tehdä sellaista dokausräppiä, mutta sitä me ei olla tehty vielä. Siinä on ehkä vedetty raja”, Pelkonen vastaa.
Ripatti ja Pelkonen ovat nähneet toisiaan jopa tiukimman koronasulun aikana.
Pelkonen ja Ripatti pohtivat, mikä on ollut heidän paras yhteinen muistonsa.
”Kyllä se on ehkä jopa yksi parhaista se, kun treeniksellä on joku uusi biisi tulossa ja sitten jammaillaan ja sitten tulee se fiilis, että tämä kuulostaakin helvetin hyvältä”, Ripatti sanoo.
”Olen tajunnut että tässä, kun me ollaan tehty tätä bändiä nyt seitsemän tai kahdeksan vuotta. Niin meidän ihmissuhde on tavallaan viimeinen pysyvin ihmissuhde mun elämässä. Kohta tulee täyteen kymmenen vuotta ja se on aika hieno juttu”, Pelkonen hymyilee.
Miesten välinen suhde on läheinen. He ovat nähneet toisiaan jopa tiukimman koronasulun aikana. Onko mitään mikä voisi hajottaa Ursus Factoryn?
”On tosi vaikea kuvitella, että meidän välillä kävisi jotain. Ollaan sen verran samanlaisia, että pystytään ymmärtämään toisiamme. Mutta me ollaan kuitenkin niin erilaisia hahmoja, että emme astu toistemme varpaille”, Pelkonen jatkaa.
”Olin käyttämässä täysin samaa ilmaisua. Meillä on aika omat roolit ja omat jutut tässä. Mä oon ehkä se Ringo Starr ja Jussi on sit McCartney, Lennon ja George Harrison”, Ripatti nauraa.
Pelkonen ja Ripatti innostuvat luettelemaan heidän välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä. He molemmat ovat suuria Taru sormusten herrasta -faneja mutta vain Pelkonen rakastaa – mitäpä muutakaan kuin – Star Warsia.
”Star Wars on sellainen suuri kulttuurillinen voima. Sitä on tyhmä mainita edes vaikuttajana, kun se on sellainen elämän perusosa. Sitä ei edes mieti ennen kuin tajuat, että olet lavalla ja sinun set up alkaa muistuttamaan Star Warsin scifi-estetiikkaa. Se on teknologiaa mutta on semmoista skrubusta ja skäbästä sen mukana”, Pelkonen kuvailee.
Kaksikolla on myös muita eroavaisuuksia. Pelkonen hiihtää perinteistä ja Ripatti luistelua.
”Hiihto, hiihto on hyvästä. Tämän haluan lehteen. Otsikkoon”, Pelkonen sanoo.
”Hiihto tuli isosti elämään nyt, kun stadiin tuli lunta. Sillä on suuri vaikutus varmaan tähän seuraavaan mehiläisten pölytysalbumiin. Tulee vähän enemmän hiihtoaiheista”, hän jatkaa.
Vielä täytyy päättää, tehdäänkö hiihtokappale luisteluhiihdon vai perinteisen rytmiin. Pelkonen ja Ripatti matkivat erilaisia hiihtoääniä.
”Tuo viimeinen kirjoitetaan H-U-Z-T-T, huztt”, Pelkonen tarkentaa.
Myös hiihtämisharrastus linkittyy sukupolvikokemuksiin.
”Jotenkin tuntuu, että kaikki artistit on nykyään terveellisten elämäntapojen perään. Kaikki on löytänyt jonkun elämän tarkoituksen hiihdosta. Tavallaan välillä on sellainen olo, että puhukaa siitä ryyppäämisestä ja dekadenssista”, Ripatti sanoo.
”Kyllä me ryypätäänkin”, Pelkonen huomautaa.
”Kyllä se hiihdon suuntaan on mennyt enemmän ja enemmän. Ehkä sekin on joku sukupolvikokemus, että jengi vaan hiihtää nykyään eikä ryyppää”, Ripatti pohtii.
Sellainen on onnellinen sukupolvi.