Kuka pysäyttäisi sosiaalisen median noidankehän, provokaation roskakierteen? - Nyt.fi | HS.fi

Kuka pysäyttäisi sosiaalisen median noidankehän, provokaation roskakierteen?

Miksi juuri kärjistyneet tunteet menestyvät sosiaalisessa mediassa, ja valuvat lopulta myös perinteisen median puolelle, kysyy Ronja Salmi.

10.9. 2:00 | Päivitetty 10.9. 6:25

Koitan parhaani mukaan olla provosoitumatta somessa. Joskus lipsahdan.

Tuli lähtee tyypillisesti liikkeelle jonkun harkitsemattomasta sanomisesta, joka on tehty ehkä voimakkaan tunteen vallassa somessa tai televisiossa. Provon alkulähde voi tehdä letkautuksensa tietoisesti tai tiedostamatta. Lopputuloksen kannalta sillä ei ole väliä.

Kipinän myötä kommentoijat rientävät paikalle. Twitterin viestiketju pitenee ja Instagram Storiesit tihentyvät. Kun isompi somevaikuttaja saapuu paikalle ja ottaa kantaa, liekit roihahtavat.

Viimeisenä paikalle liihottaa toimittaja, joka raportoi savuavilta raunioilta ja kutsuu tapahtumia keskusteluksi tai kohuksi. Jälkilöylyihin kuuluu kommentoijien tuohtumus toimittajan kirjoittaman artikkelin sisällöstä ja sanavalinnoista.

Kutsun tätä noidankehää provokaation roskakierteeksi.

Olen ehdottomasti osa roskakierrettä. Olen sivustaseuraava tirkistelijä, jonka popcornit kypsyvät lämmössä. Toisinaan olen myös yksi provosoitujista, todellinen bensanheittäjä.

On masentavaa todeta, että eniten näkyvyyttä ja reaktioita saaneet someulostuloni on kaikki kirjoitettu jonkinasteisen provokaation seurauksena. Joku on tehnyt jotain vihastuttavaa tai koskettavaa, ja olen kirjoittanut kulloisenkin tunteen vallassa. Some rakentuu näkyvyydelle ja parhaiten pärjäävät julkaisut, jotka auliisti pelaavat järjestelmän säännöillä.

Miksi näin tapahtuu? Miksi juuri kärjistyneet tunteet menestyvät sosiaalisessa mediassa, ja valuvat lopulta myös perinteisen median puolelle?

Toimittaja Ville Blåfield etsi vastausta omaan kärkevään Twitter-käytökseensä Longplayn julkaisemassa esseessä. Blåfield mainitsee Twitterin näpäyttävän keskustelukulttuurin syiksi mm. me versus ne -asetelman, somessa heikkenevän empatiakyvyn sekä alustojen taustalla olevien yhtiöiden haluttomuuden puuttua polarisoituneeseen keskustelukulttuurin.

Esseen lopussa Blåfield tiivistää, että ehkä pätemisen halun taustalla on myös tiettyyn yhteiskuntaluokkaan ja asemaan tottuneiden ihmisten vapaus ja mahdollisuus avata suunsa, kun siltä tuntuu. Kommentoin, koska voin.

Jäin miettimään, kuinka toisaalta voisimme olla provosoitumatta? Kuinka voisimme olla pätemättä, kun kaikki somessa yllyttää siihen?

Somealustoilla tiedetään, että mitä suuremmat tunteet, sitä syvempää on sitoutuminen. Ärsytys, viha ja ihastus saavat meidät koukkuun. Joku voi väittää seuraavansa Twitteriä sen yhteiskunnallisten keskustelujen takia, mutta todellisuudessa yhä uudelleen leimahtavat roviot aiheuttavat tunne- ja hormonimyrskyjä, jotka kutsuvat yhä uudelleen luokseen.

Olemme ehkä jo tottuneet ajatukseen, että maksamme näennäisen ilmaisista somepalveluista henkilökohtaisilla tiedoillamme. Tietojen avulla meille luodaan haluja ja tarpeita yritysten menestyksen takaamiseksi. Inhimillisesti katsoen kauppaa käydään kuitenkin kaikenlaisilla tunteilla. Kuinka sinisilmäisiä olemme tuolle kaupankäynnille ja jatkuvalle tunteiden manipulaatiolle?

Jos elämässäni olisi ihminen, joka herättäisi minussa raivoa ja kateutta yhtä usein kuin Instagram, hankkiutuisin hänestä välittömästi eroon. Jostain syystä siedän kuitenkin tilannetta, jossa monikansallinen jättiyritys kuljettaa minua tunteiden vuoristoradassa miten algoritmille kulloinkin sattuu sopimaan.

Kaiken taustalla on somen ansaintalogiikka, joka perustuu huomiotalouteen. Vaikka luovalla alalla sanotaankin, ettei näkyvyydellä laskuja makseta, somessa tilanne on toinen. Pienellä yleisöllä saa helpommin lisää yleisöä, ja keskisuurella voi jo myydä mainospaikkoja. Huomiota ja hälyä tarvitsevat yksittäiset vaikuttajat, mutta ensisijaisesti somealustat, joiden oma tulovirta koostuu myytävistä mainoksista.

On somepalveluiden oman liiketoiminnan edun mukaista, että ne nostavat esille jo valmiiksi suosittuja, säännöllisesti kohuja aiheuttavia tilejä.

Olisi ihanaa todetta, että perinteinen media olisi säilynyt tahratta provokaation roskakierteessä. Valitettavasti näin ei ole. Internetin tuoman, loputtoman ilmaisen sisällön kriisi on ajanut median tilaan, jossa se joutuu osallistumaan huomiotalouteen klikkiotsikoin ja Twittersodankäyntiraporteilla.

Media tekee toki myös muunlaista sisältöä, eikä somekaan ole pelkkää provokaatiota, mutta hetkittäin mietin, kuinka alttiita me toimittajat olemme somejättien tunnemanipulaatiolle. Osaammeko erottaa aidosti raportoitavan arvoisen yhteiskunnallisen keskustelun vai menemmekö somealustojen lankaan ja tartumme algoritmin syöttämään puheenaiheeseen?

Alustat luovat tietoisesti kiirettä esimerkiksi vuorokauden sisällä katoavalla sisällöllä. Medialla on vastaavaa tunnetta aiheuttava breaking news -merkintä, jota surutta käytetään myös vähemmän tärkeissä tilanteissa.

Vaikka sosiaalinen media on yhtä vahvasti läsnä ihmisten arjessa kuin aamukahvi ja puuro, on osa sen viettelevistä valoista virvatulia. Kun niitä lähestyy, paikalla ei olekaan mitään, vain provokaatiota Twitteriin näpyttävä poliitikko.

Journalismilta toivoisin itsekritiikkiä huomiotalouden houkutusten edessä. Onko perinteisen median todella noudatettava somealustojen esimerkkiä ansaintalogiikassa ja sisällöissä?

Ihmisenä toivon keinoja nostaa katseeni kieppuvasta tulikehästä. Ehkä suuntaan sen toisaalle ja löydän jotain aidosti huomioni arvoista.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat

Nyt.fi luetuimmat