Ruokalähettipalvelu Woltin historiallisen suuri seitsemän miljardin yrityskauppa poiki visiitin Valtioneuvoston linnaan. Woltin perustajat olivat sopivasti veropäivänä kirjelmöineet valtionjohdolle tapahtumasta, ja vastauksena tuli skumppakutsu Keskustan ministereiltä.
Kirjeessä Woltin perustajat kiittivät Suomea siitä, kuinka paljon maa on heille antanut sekä ilmoittivat tulevista noin 600 miljoonan euron verotuloista. Peliteollisuudella rikastunut Supercellin Ilkka Paananen on myös aikanaan maininnut, kuinka mieluusti hän maksaa veronsa Suomeen.
Iloisen veronmaksajan kertomukseen kuuluu ajatus takaisinmaksusta, nöyrästä menestyjästä, joka haluaa antaa takaisin kotimaalleen. En tiedä, onko tämä puheenparsi kansallista krapulaa Björn Wahlroosin ulostuloista vai onko tosiaan niin, että hyvälle yrittäjälle rima on asetettu poikkeuksellisen matalalle?
Hyvät yritysjohtajat, ihan kaikki täällä veroja makselevat. Näihin talkoisiin osallistuminen ei ole vapaaehtoista tai hyväntekeväisyyttä.
Tämä on ihan arkipäiväistä hommaa. Mutta ehkä ahneus on siirtynyt synnistä hyveeksi niin perustavanlaatuisella tavalla, että yritys, joka ei tietoisesti välttele veroja siirtämällä kirjojaan Cayman-saarille, on heti vähän eettisempi kuin muut?
Woltin iloinen veronmaksu muuttuu myös uudella tavalla kiinnostavaksi, kun arvioitua summaa vertaa Woltin kauppahintaan. Yhdysvaltalainen Doordash maksaa Woltista arviolta seitsemän miljardia euroa osakkeilla, minkä johdosta Wolt maksanee ensi vuonna noin 600 miljoonaa euroa veroja Suomeen.
Verosumma on 8,6 prosenttia ilmoitetusta kauppasummasta.
Takaisinmaksu tuntuu tuolla prosentilla aika vaatimattomalta. Toki laskutoimitus on aivan liian yksinkertainen, koska Woltin omistajuus on hajallaan pitkin palloa ja veroja maksavat varmaan jokainen tahollaan, mutta jotain osviittaa se silti mittasuhteista antaa. Ökyrikkaiden rikastuminen on sillä tasolla, että 600 miljoonaakin muuttuu pieneksi siivuksi.
Yrittäjyyden ympärillä leijuu ylipäätään erikoinen oletus siitä, että yrittäminen itsessään olisi ylevää. Olen ollut yrittäjä suurimman osan työurastani, ja edelleen hämmennyn siitä, miten ihailevasti yrittäjyyteen suhtaudutaan. Yrittäjyyshypetyksestä olisi tervettä siirtyä kohti jatkokysymyksiä. Minkälainen yrittäjä on? Miten työntekijöitä kohdellaan? Saavatko he elämiseen riittävää palkkaa?
Woltinkin kohdalla työntekijöistä, anteeksi, Wolt-jargonilla lähettipartnereista, on myös ollut puhetta. Lähettien tukalasta tilanteesta kerrotaan kuitenkin erillisissä jutuissa, usein yksittäisten tarinoiden kautta, eikä tarjolla ole riippumatonta selvitystä siitä, minkälaista on aidosti olla alustatalouden alimmalla portaalla.
Woltin näkökulmasta he tarjoavat työtä heikossa tilanteessa olevalle vähemmistölle, usein kielitaidottomalle maahanmuuttajalle, jonka on vaikea työllistyä Suomessa. Toisesta näkökulmasta voisi sanoa, että Woltin kaltaiset yritykset hyötyvät työmarkkinoiden rakenteellisesta rasismista eli ilmiöstä, jossa pelkkä normista poikkeava nimi riittää syyksi jäädä työhaastatteluiden ulkopuolelle.
Nämä ihmiset eivät varsinaisesti voi valita tai neuvotella, koska usein mikä tahansa työ on parempi vaihtoehto kuin ei työtä laisinkaan. Inhimillisestä näkökulmasta voi kysyä, onko työ kuin työ hyve, vaikka se olisi räikeän huonosti palkattua ja kuluttavaa?
Lähettipartneri muistuttaa toista sumutussanaa, hiilijalanjälkeä, jonka alkuperä on selvitetty yhteen maailman suurimmista öljy-yhtiöistä. British Petroleumin (BP) mainoskampanjan ideana oli sysätä vastuuta ilmastonmuutoksesta yksilöiden niskaan, ja tähän tarpeeseen syntyi käsite hiilijalanjäljestä, joka koostuu yksilön kulutusvalinnoista.
Seuraukset ovat olleet mittavia, synnyttäen ihmisissä ilmastosyyllisyyttä ja -häpeää. Todellisuudessa BP on yksi niistä kahdestakymmenestä fossiilisesta energiayhtiöstä, jotka vastaavat kolmasosasta maailman hiilipäästöistä.
Yksilön vastuuttaminen on yrityksille kätevää, koska näkökulma siirtää yrityksen liiketoiminnan moraalisuuden pohdinnan syrjään ja tarjoaa tilalle kasan hankalia tunteita.
Esimerkiksi Spotifyssa on nykyään mahdollisuus tukea osaa artisteista suoraan. Että hei, me ei makseta musiikintekijöille kunnollisia rojalteja, mutta vippaisitko kaksi euroa? Myös Woltissa voi nykyään tipata. Lähettien asema on yleisesti tiedossa, joten moraalipaini siirtyy yksilön vastuulle darrapitsaa tilatessa.
Yritysten toimintaan puuttuminen ja niiden kriittinen tarkastelu on välttämätöntä. Juha-Pekka Raesteen ja Hannu Sokalan oivallisessa Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä -kirjassa todetaan, ettei maailman tulevaisuus ratkea vaaleissa tai valtioiden kabineteissa, vaan yritysten kokoushuoneissa ja tuotekehityksessä. On yrityksistä kiinni minkälainen tulevaisuus on tulossa.
Jos takaisinmaksu kiinnostaa, voisivatkin Wolt sekä lukuisat muut yritykset aloittaa omasta liiketoiminnastaan. Verojenmaksu on vasta minimitaso, josta ei tarvitse erikseen ketään kiittää.