Vuosi sitten dramaattisesti lykätty scifieepos Halo Infinite julkaistiin viimein – Mammuttimaisen räiskintäpelisarjan uusin osa on suurempi ja kauniimpi kuin koskaan, mutta riittääkö se? - Nyt.fi | HS.fi

Vuosi sitten dramaattisesti lykätty scifieepos Halo Infinite julkaistiin viimein – Mammuttimaisen räiskintäpelisarjan uusin osa on suurempi ja kauniimpi kuin koskaan, mutta riittääkö se?

Halo: Infinite on Microsoftin 20-vuotisen klassikkoräiskintäsarjan uusi osa. Sen piti olla uusien Xbox Series S- ja X-konsoleiden lippulaivajulkaisu, mutta peli vedettiin viime metreillä takaisin piirustuspöydälle.

Yli 80 miljoonaa kopiota myyneen Halo-sarjan uutuusräiskintäpeli Halo Infinite saapui Xbox-konsoleiden ohella myös PC:lle. Pelin voi ostaa omaksi tai sitä voi pelata Game Pass -palvelusta.

16.12.2021 14:04

Kehittäjä: 343 Industries. Julkaisija: Xbox Game Studios. Saatavilla: PC, Xbox One, Xbox Series. Testattu: Xbox Series X. ★★★

Voiko menneisyyden suosiota paeta vai jääkö sen kahleisiin ikuisesti?

Kysymys on kiehtova ja avaa tulkinnan amerikkalaisten Microsoftin tuottamasta ja 343 Industriesin tekemästä scifitoimintapelistä Halo Infinite.

Sillä tässä on peli, joka peilaa mennyttä aikaa – vanhoja saavutuksia; elettyjä iloja ja suruja – katsoi sitä sitten mistä kulmasta tahansa.

Halo on videopelien suursarja, mammutti. Tai näkökulmasta riippuen: fossiili.

Halo Infinite tuo käsiin 20-vuotisen ja monilukuisen räiskintäsarjan kauneimmilla ja kookkaimmillaan kuin se on koskaan ollut. Parhaimmillaan pelin skaala on vaikuttava, toiminta moniulotteista ja eteneminen palkitsevaa.

Samaan aikaan kokonaisuutta nakertavat yksinpelin epätasaisuus, moninpelin oudot suunnitteluratkaisut sekä kaiken taustalla leijuva tarinallinen onttous. Tuntuu, että pelin ottaessa riskejä, ne on jo pureskeltu pliisuiksi testiyleisön toimesta.

Kerronta käynnistyy avaruudesta, jossa kaukaisten galaksien vihamielisten rotujen syrjimän ihmiskunnan vihoviimeinen toivo, rambomainen päähenkilö Master Chief leijuu tajuttomana. Hänet on aiemmin kukistanut avaruusrodun päällikkö, joka muistuttaa haarniskoitunutta apinaa.

Paikalla osuu yksinäinen ihmissotilas, joka pelastaa toivottomana tyhjyydessä liitelevän actionin rautaherran alukselleen. Ja alta aikayksikön alkaa paukkua: robottimainen Master Chief jatkaa pelaajan ohjaamana loputonta taistoaan, johon hän on lukkiutunut jo ajat sitten niin yhteiskunnallisesti kuin päänsä sisälläkin.

Kasvojaan paljastamaton Master Chief on vihersävyisen panssariasun alla ihminen, mutta inhimillisyyttä hänestä huokuu yhtä lailla kuin 1980-luvun Hollywoodin toimintastarojen one-linereista. Master Chief on menneisyytensä vanki sitä tajuamatta. Hän pelastaa ihmiskuntaa tuhoamalla kaiken.

Todellisuutta katsellaan aseen piipun takaa, mikä ei välttämättä ole mieluisinta. Mutta toiminta on antoisimmillaan niin tiheää ja taktista puuhaa, että tämän hyväksyy – tai ainakin unohtaa.

Halo Infinite sijoittuu avoimeen pelimaailmaan, mikä tuo uutta laveutta sarjaan. Maailmassa liikutaan uuden koukkuköyden avulla, joten karkuun pääsee hetkessä vaikkapa vuorennyppylälle.

Sen sijaan pelin tarinaa on vaikeampi niellä.

Hyvän ja pahan mustavalkoisesta taistosta kertova tarina voisi pääpiirteiltään kiinnostaa, mutta yksittäiset kohtaukset ovat luokattomia.

Elokuvamaisiin animaatiojaksoihin on selkeästi satsattu, ja tarinalle annettu tilaa, mikä tekee yksiulotteisen kerronnan ankeuden hankalammaksi sietää.

Suurin ongelma – mielenkiintoisten hahmojen puutteen lisäksi – on seitinohut, ennakoitava dialogi, joka etäännyttää hahmoista ja suuremman mittakaavan kohtaloista. Avaruusooppera täyttyy tyhjästä uhosta ja örinästä.

Ankeinta on sanailu, joka on jatkuvaa muttei nokkelaa. Pelin alussa Master Chief saa seurakseen Weapon-nimisen tekoälyn, joka ottaa aika ajoin sinisävyiseen, ihonmyötäiseen asuun sonnustautuneen naishahmon olemuksen.

Jäykkä Master Chief ja ajattelematon Weapon heittelevät tilanteeseen kuin tilanteeseen myötähäpeän täytteisiä letkauksia, jotka eivät istu vallitsevaan väkivallan ilmapiiriin.

Ensimmäisten tuntien ja muutaman suoraviivaisen kentän jälkeen peli paljastaa valttinsa. Se on sarjan entisiä pelejä laveampi pelialue, josta voi löytää omaan tahtiin tehtäviä ja haasteita sekä etsiä parempia, kykyjä, aseita ja kulkuvälineitä.

Kun alkuperäinen Halo: Combat Evolved (2001) julkaistiin ensimmäiselle Xboxille 20 vuotta sitten, räiskintäpelien muoto muuttui. Kunnianhimoinen peli sai uskomaan johonkin uuteen ja jännittävään.

Siinä missä räiskintäpelit olivat ennen muodostuneet lähinnä putkimaisista, erillisistä kentistä, Halossa astuttiin ulos avaraan luontoon. Sisä- ja ulkotilat nivoutuivat toisiinsa luontevasti. Etenemistä mietti ja taktiikan toteutti vapaasti juonikkaasti käyttäytyviä vihollisia vastaan.

Tämä on ollut siitä asti sarjan vahvuus – tosin yhdenkään osan yltämättä samaan maagisuuteen – ja siihen myös Halo Infinite tarttuu. Sen maailma on nykypelien trendien perässä avoin, mutta ei kuitenkaan valtava. Haahuilua on vähän, kun kartalta etsitään vihollispesäkkeitä, joihin iskeä haluamallaan tavalla.

Käytössä on lisäksi kulkuneuvoja jeepeistä tankkeihin, mikä avartaa toiminnan. Pelin loppupuolella skaala aukeaa jännittävästi, kun pääsee ohjaamaan lentoaluksia puiden, rakennusten ja vuorten ylle. Kaikki tosin on pääpiirteittäin tuttua sarjasta, mutta nyt mittakaava kasvaa, ja paikoin sangen upeasti. Myös viholliset ovat yhä nokkelia – varsinkin kovalla vaikeustasolla.

Harmillisesti todellinen vapaan seikkailun ja tutkimisen tunne jää uupumaan, vaikka mahdollisuuksia olisi. Kyse on ennalta määritettyjen karttapisteiden perässä kulkemisesta. Pelissä saa itse löytää hyvin vähän, vaikka reitit ja toimintatavat voikin päättää oman pään mukaan. Pääpaino on ikään kuin turruttavista toimintakohtauksista toiseen siirtymisessä, eikä maailmaan tai sen saloihin uppoutumisessa.

Välillä avoimelta alueelta kuljetaan yksittäisiin kenttiin, joissa edetään suoraviivaisesti käytävien ja huoneiden välillä. Silloin kenttäsuunnittelu on tönkköä ja itseään toistavaa. Rytmitystä avoimen maailman ja rajattujen kenttien välillä vaivaa myös kömpelyys.

Moninpeli on pelin erillinen, ilmainen osuus. Toisia vastaan kamppaileminen yksin tai tiimeissä on innostavaa ja taktista puuhaa. Valitettavasti mikromaksut syövät kuitenkin kokonaistunnelmaa.

Mutta kulki sisällä tai ulkona, Master Chief on entistä ketterämpi. Käytössä on uusi, nopeasti eteen ammuttava vaijerikoukku, jonka avulla voi liikkua rivakasti tasolta toiselle; vaikkapa hetkessä katolle tai vuorten päälle. Sitä ja muita kykyjä, kuten tutkaa, suojaseinää ja boostia, voi päivittää kerättävillä pisteillä.

Ehkäpä valitettavinta on, että kampanjaa ei voi pelata yhteistyössä kaverin kanssa. Tämä sarjan kantaominaisuus on luvattu lisätä päivityksessä aikaisintaan ensi toukokuussa, mutta sen puute julkaisussa kertoo tuotannon ongelmista.

Microsoft teki vuosi sitten kovan ratkaisun. Halo Infiniten piti olla uusien Xbox Series S- ja X-koneiden lippulaivajulkaisu, mutta peli vedettiin viime metreillä takaisin piirustuspöydälle. Syynä oli ennakkomarkkinoinnin saama vaisu vastaanotto.

Päätös julkaista uusi konsoli ilman oman studion peliä oli ainutkertainen, mutta varmasti oikea. Halo Infinite näyttää paremmalta kuin reilu vuosi sitten nähdyssä esittelyvideossa.

Mutta siinä missä pelimekaniikka toistaa sarjan saavutuksia, myös ulkoasulla on toinen jalka menneessä. On etenkin sääli havaita, miten varman päälle peli pelaa visuaaliselta suunnittelultaan.

Tarjolla on tuttuja, sinisen ja violetin sävyissä kiiltäviä käytäviä ja vehreää luontoa metsän siimeksessä ja vuorten katveessa. Alueet näyttävät ilman muuta hienoilta – ja epäilemättä paremmilta kuin ennen – mutta kaikki on nähty sarjassa moneen otteeseen. Sarjan räiskintäpelien kahdeksas osa jää kaipaamaan mielikuvitusta tieteismaailmaan ja hahmoihin.

Teknisesti peli on myös kytköksissä aiempaan aikaan, sillä sen pitää pyöriä alkuperäisellä, vuoden 2013 Xbox One -koneella. Tämä on rasite, vaikka peli paikoin näyttääkin uljaalta Xbox Series X:llä. Joskus jopa hurmaavalta, kun aurinko valaisee avoimen maailman sielukkaasti. Mutta takaraivoon hiipii ajatus, että uusi Halo olisi voinut näyttää uuden sukupolven tehokoneella tyrmäävältäkin.

Tilanne toki oli vastaava Microsoftin toisen loppuvuoden suurpelin, Forza Horizon 5:n, kanssa, joka saapui sekin vanhalle Xboxille. Ajopeli näytti kuitenkin Xbox Series X:llä rullatessaan suorastaan sensaatiomaiselta. Halo Infinite ei yllä vastaavaan lumoon.

Lue lisää: Microsofin jättisarja palaa suurempana ja kauniimpana kuin koskaan – Forza Horizon 5 on viiden tähden ajopelifantasiaa

Yksi oleellinen etu grafiikassa kuitenkin on: sulava ruudunpäivitys. Tämä on tärkeää toimintapeleissä, ja se luo tarkan ohjauksen ja pehmeän pelattavuuden ohella vaikuttavuutta myös Halo Infiniten tilan tuntuun. Suurten ympäristöjen taistot täyttyvät vihollisjoukoista, aluksista ja värikkäistä laukauksista ilman, että ruudunpäivitys takkuilisi.

Pelaaminen on sulavaa myös netissä. Moninpelissä on kaikkinensa imua, kun kamppaillaan toisia vastaan, napataan lippuja tiimeissä tai kuljetetaan palloja maaliin. Kenttäsuunnittelusta huokuu taktisuus. Kihelmöivä nettianti on yhtä hyvää, ellei parempaa, kuin ennen – tosin visusti luottaen aiempiin onnistumisiin.

Moninpeli on siinä mielessä erillinen osio kokonaisuudesta, että se julkaistiin ilmaiseksi. Tämä on ensimmäisestä päivästä alkaen merkinnyt, että pelaajia on paljon ja matsit käynnistyvät pikaisesti.

Mutta nettipelin maksuttomuudella on varjopuoli.

Verkossa valikoita ei nimittäin tarvitse kauaa katsella huomatakseen, että kaikkialla on ylimääräistä sälää ostettavaksi mikromaksuilla (termi on harhaanjohtava, harvemmin näissä ostoissa on mitään mikroa).

Nettipelistä saaduilla kokemuspisteillä suoritettavaa, hidasta etenemistä on myös rukattu jo pian julkaisun jälkeen uuteen suuntaan negatiivisen palautteen johdosta, mikä viittaa suunnittelulinjan epävarmuuteen. Oikealla rahalla voi myös nopeuttaa etenemistä, mikä tuskin on reilua.

Halo-sarja on alkujaan pitkän linjan pelitiimi Bungien työtä. Bungie on keskittynyt vuodesta 2013 alkaen Destiny-sarjaansa. Haloa vetää nykyään 343 Industries, joka perustettiin uutena studiona hommaan.

Kaikkinensa Halo Infinite tarjoaa helposti lähestyttävää, näyttävää ja menevää tieteistoimintaa. Peli on hyvä, mutta jos siitä jotain mestarillista haluaa löytää, huomaakin katsovansa juuria, jotka juontavat ensimmäisen pelin luokse 20 vuoden taakse.

Se on menneisyyden taakka ja perinnön palkka.

Peli on eräänlainen greatest hits -näkemys sarjan historiasta, ja siten mieluisa. Mutta jos toivoo yllätyksiä, aidosti rohkeaa näkemystä, lopputulos laimenee.

Paikoin pelaamisen aikana tuntuukin kuin olisi vanhan rokkibändin keikalla kestohittien jytistessä entistäkin päheämmässä välkeshow'ssa.

Kyllä, sekin innostaa.

Mutta onko silloin loistava tulevaisuus edessä vai takana?

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat

Nyt.fi luetuimmat