Fanni Noroila seisoi Kansallisteatterin mainoksen kuvauksissa alusvaatteisillaan ja tajusi, että omasta sukupuoli-identiteetistä pitää puhua: "Olen jo marginaalissa niin monessa asiassa” - Nyt.fi | HS.fi

Fanni Noroila, 29, esittää tänä keväänä Kansallisteatterin Hamletissa Ofeliaa. Tässä tulkinnassa hahmo ”repii itsensä irti kaanonista ja näkymättömyysviitastaan”.

Irti kahleista

Näyttelijä ja muusikko Fanni Noroila haluaisi olla muiden silmissä ”ihan vain tavallinen”. Rehellisyys itselle menee kuitenkin kaiken edelle.


13.1. 10:33 | Päivitetty 13.1. 11:04

Pelkät alusvaatteet päällä kuvaajan edessä seistessään Fanni Noroila muisti taas, millaisena muut hänet näkevät.

Kanssanäyttelijät Olavi Uusivirta ja Aleksi Holkko poseerasivat vieressä bokserit jalassa. Noroilan yllä oli rintaliivit ja stringit. Kuvaa otettiin Kansallisteatterin mainosta varten ennen Hamletin harjoitusten alkamista.

”Siinä hetkessä tuli vahvasti esiin, että näin minut nähdään. Se tuntui hurjalta, kun oli voinut olla näyttämöllä villinä ja vapaana, ilman sukupuolittamista”, Noroila kertoo videopuhelun välityksellä.

Kuvauksien jälkeen hän päätti, että asialle pitää tehdä jotain. Suu pitää avata, vaikka ajatukset omasta sukupuoli-identiteetistä ovatkin vielä hajanaisia ja kesken.

”Se on samaan aikaan pelottavaa, koska astun taas jonkun ulkopuolelle. Olen jo marginaalissa niin monessa asiassa.”

Noroila esittää tänä keväänä Kansallisteatterin Hamletissa Ofeliaa. Näytelmän ensi-illan piti olla 19. tammikuuta, mutta koronarajoitukset lykkäsivät sen myöhemmäksi. Tarkempi ajankohta selviää myöhemmin.

Traagisen klassikkohahmon esittäminen William Shakespearen pääteoksena pidetyssä, lukemattomia kertoja esitetyssä näytelmässä on Noroilan suurin teatterirooli tähän mennessä.

Näyttelemisen lisäksi 29-vuotias Noroila on tullut tunnetuksi Sonja Kuittisen kanssa perustamastaan Sofa-yhtyeestä. Teatterikorkeakoulussa ystävystyneen parivaljakon perustama rapduo on ollut pystyssä jo vuodesta 2013.

Uutta musiikkia ja muita yhteisiä juttuja on tulossa tänä keväänä, mutta ”niistä ei voi vielä puhua”.

Ofelian roolin vastaanottaminen ei ollut Noroilalle itsestään selvää. Olo oli ensin hämmentynyt, kun ohjaaja Samuli Reunanen lähetti syksyllä 2020 sähköpostin ja kysyi häntä rooliin.

”En ajatellut, että olen se tyyppi, jota kysytään maskuliinisiin eurosentrisiin klassikoihin.”

Olavi Uusivirta oli jo valittu Hamletin rooliin. Koska Uusivirta on jo ”kansan tuntema pop-prinssi”, haluttiin Ofeliaksi joku, jolla on vastaavasti joku oma taiteilijuus, tarpeeksi nimeä ja näkemystä.

Ensin Noroila empi, voiko ”Kansallisteatterin kaltaisessa instituutiossa” tehdä klassikosta sellaista versiota, jossa olisi tarttumapintaa myös hänen ikäisilleen tai nuoremmille. Sähköpostista kuitenkin selvisi nopeasti, ettei näytelmää toisinneta sellaisena kuin Shakespeare on sen 1500–1600-lukujen vaihteen Englannin kuningaskunnassa kirjoittanut.

Tiivistettynä Ofelian rooli on ollut tämä: hän on Hamletin rakastaja, joka menettää järkensä ja hukuttautuu jokeen.

”Ofelia ei ole ollut klassikon tulkinnassa hirveästi äänessä. Hän on ollut vain Hamletin halujen ja ahdistuksen heijastus”, Noroila sanoo.

Nyt fokus siirretään Ofeliaan.

”Hän repii itsensä irti kaanonista ja näkymättömyysviitastaan.”

Isän harrastus sai Noroilan kiinnostumaan näyttelijän ammatista. Teatterikorkeakouluun hän pääsi suoraan lukiosta 2011.

Yhdenlainen näkymättömyysviitta on ollut myös Noroilan yllä.

Kun hän pääsi Teatterikorkeakouluun opiskelemaan näyttelemistä suoraan lukiosta vuonna 2011, oli opiskeluaika kaiken uuden ja jännittävän lisäksi jatkuvaa hankausta ja kuulumattomuuden tunnetta.

”Oli pitkään hämärän peitossa, miksi mulla oli Teakissa vaikeaa.”

Valmistumisen jälkeen Noroila sai purettua aikaa terapiassa ja läheisten kanssa. Paljastui, ettei kyse ollutkaan niinkään hänestä, vaan rakenteellisista asioista. Siitä, millaisille ihmisille teatteri on rakennettu.

Monella teatteriin tai muulle taidealalle hakeutuvalla on jo valmiiksi kulttuurista pääomaa, tietämystä ja kokemusta alan tavoista.

Kulttuuririennoissa on käyty pienestä pitäen vanhempien kanssa, klassikkoteokset ovat tulleet tutuksi rinta rinnan lastenkirjojen kanssa, samoin kuin tietämys tärkeäksi mielletyistä kulttuurivaikuttajista.

Lapsena ja nuorena reissu teatteriin oli harvinaista hupia.

”Teatteri on aika keskiluokkainen. Itse en tule keskiluokkaisesta perheestä”, Noroila sanoo.

”Teatteriliput ovat kalliita. Ei niihin ollut varaa. Oli erityinen juttu, jos käytiin teatterissa. Joillekin se on ollut olohuone, vanhempien työpaikka”, hän sanoo.

”Olen joutunut tehdä hartiavoimin sen työn, että kokisin kuuluvani. Enkä vieläkään koe aina kuuluvani.”

Hyvinkäällä kasvaneen Noroilan vanhemmat ovat työskennelleet sosiaalialalla. Isä toimi harrastajateatterissa.

Kun isä olisi kolmekymppisenä halunnut ammattinäyttelijäksi, sanoivat jotkut alalla toimivat ihmiset, ettei ”noin vanhoja enää oteta sisään”, eikä hän koskaan hakenut kouluun. Isän harrastus sai kuitenkin Noroilan kiinnostumaan näyttelijän ammatista.

Teatterissa, kuten muillakin aloilla, on oma puhetapansa ja sanomattomia sääntöjä. Piirit ovat pienet. Noroila sanoo, että hän on oppinut naamioitumaan ”tilanteisiin kuin tilanteisiin”.

”Olen joutunut tehdä hartiavoimin sen työn, että kokisin kuuluvani. Enkä vieläkään koe aina kuuluvani.”

Rakenteista ja ulkopuolisuuden tunteesta pitää pystyä puhumaan, Noroila sanoo.

Oman luokkataustan tuomasta ulkopuolisuuden tunteesta on vaikea puhua, koska aiheesta tulee helposti väärinkäsityksiä, Noroila sanoo. Moni hänenkin kavereistaan on näyttelijöiden lapsia. On selvää, että heidän kokemus teatterista on erilainen.

”Se herättää defenssiä, kun väitän, että minulla on ollut tosi paljon vaikeampaa.”

Mutta rakenteista ja ulkopuolisuuden tunteesta pitää silti pystyä puhumaan, Noroila sanoo. Luokka on lisäksi vain yksi asia.

”Vaikka se, että en ole hetero. Että saisin olla queer, ja näkyvästi. Onko tarinoita, jotka kertovat musta? Saisinko olla näkyvästi ei-hetero?”

Näyttelijän työhön kuuluu tietenkin erilaisten, itsestä eroavien hahmojen esittäminen. Eikä tarinoiden tehtävänä ole pelkästään tarjota katsojalleen tai lukijalleen identiteetin samastumispintaa, kuten viime aikojen kulttuurikeskusteluissakin on useaan kertaan todettu.

Noroilan mukaan tämä ei ole kuitenkaan niin yksinkertaista.

”Jotta voi saavuttaa sellaisen tilan, jossa taide ei ole vain samastumisen foorumi, on saanut samastua saatanasti. Silloin on resursseja, joilla pääsee ajattelemaan ja kaipaamaan muita asioita.”

Kaikki palautuu siihen, että ihminen kokee tulevansa nähdyksi. Sitähän kaikki loppujen lopuksi haluavat ja tarvitsevat.

”Ilman sitä ei pysty toimimaan. Ei pysty ottamaan toimijuutta tai jos pystyy niin se vaatii ponnisteluja”, Noroila sanoo.

”Representaatiot pelastavat henkiä. Se on mun väite.”

Teos kertoo eri asioita eri aikoina.

Vuosi sitten Shakespearesta ja Teatterikorkeakoulun opiskelijoista kohistiin, kun Suomen Kuvalehdessä julkaistiin juttu, jossa opettajat kertoivat etteivät opiskelijat enää suostu lukemaan klassikkoteoksia, kuten Shakespearea sen ”väkivaltaisuuden” vuoksi.

Moni pöyristyi tästä ”uudesta sukupolvesta”. Eivätkö maamme tulevat taiteilijat enää kestä mitään? Pitääkö Shakespearekin canceloida?

Noroila oli jo mukana Hamletissa, kun kohu syntyi.

”Se tuli kuin lahjana meille. Kaikki keskustelut mitä siitä käytiin sukelsivat mukaan teokseen”, Noroila sanoo.

Kun opiskelijoita myöhemmin kuultiin muun muassa Ylen jutussa, kävi ilmi ettei mitään vertauskuvauksellisia kirjarovioita olla pitämässä.

Noroila sanoo ymmärtävänsä, että klassikkoteosten viilaaminen tai puhe niiden tarpeellisuudesta, saa monet ärsyyntymään ja pelkäämään, että kaikki hyvä ja vanha romutetaan.

”Mutta eihän kyse ole siitä, että asioita viedään pois. Ei niitä voi viedä pois. Koko teatteri on rakennettu näiden klassikoiden luomien tarinoiden kehysten ympärille. Ei perinnettä voi napsimalla tuhota.”

Kyse on tutkimisesta, syväanalyysista ja pilkkomisesta, eli niistä asioista mitä taiteilijuus on, Noroila sanoo. Teos kertoo eri asioita eri aikoina.

”Klassikot paljastavat hirveästi meidän alitajunnasta.”

Ensi keväänä Noroila aloittaa Teatterikorkeakoulussa ohjausta opiskelevan Minna Lundin kanssa Ofelia-klubin Kansallisteatterin Vallila-näyttämöllä. Tarkoituksena on luoda performanssi, Hamletin sisaresitys, jossa tutkitaan Ofeliaa ja mitä hän voisi tarkoittaa omalle sukupolvelle.

”Ofelia pääsee vapaaksi.”

Viimeisen puolentoista vuoden aikana Noroila on alkanut puhua itsestään uudella tavalla, piilottamatta taustaansa. Hänen isänsä on romani, mutta perhe ei ole elänyt romaniyhteisön sisällä.

Noroila muistuttaa, että koskaan ei voi tehdä ”täydellisen feminististä teosta, joka pystyy pureutumaan kaikkiin ongelmiin”.

Pitää tehdä valintoja. Teoksesta kummunnut keskustelu ja kritiikki on lisäksi aina osa sen arvoa, Noroila sanoo.

Täydellisyydestä irti päästäminen on vaatinut opettelua. Teatterikorkeakoulussa todellisuus lävähti päin kasvoja. Enää ei ollut samanlaisia mittareita ja numeroita, joilla mitata omaa kelpaavuutta kuin yläkoulussa ja lukiossa.

Taiteessa täydellisyys on kuin saippuapala, Noroila sanoo.

”Se liukuu kokonaan käsistä. En pysty määrittelemään, mikä on hyvää tai riittävää.”

Mikä saa pulssin kohoamaan? Mikä on kaunista ja hauskaa? Ne kysymykset pitää kysyä itseltä. Taiteessa pitää päästää irti, Noroila sanoo.

”Ilman sitä ei voi päästää itsestä mitään ulos tai sisään. Kun sen liittää feministiseen ajatteluun oma vajavaisuus korostuu entisestään.”

”Päätin, että romani-identiteettini saa olla näkyvä ja olemassa oleva asia.”

Jokainen ihminen muuttuu elämänsä aikana. Toiset enemmän kuin toiset. Ja välillä kyse on sisintä enemmän siitä, millaisen kuvan ihminen päättää näyttää itsestään muille.

Aikuisena Noroilan on pitänyt myllätä ja uudistua, jotta hengittäminen olisi kevyempää.

”Olin vasta 25-vuotias, kun annoin itselleni luvan olla ei-hetero. Heterouden larppaus, koska sitä se oli, piti kutinsa aika pitkälle. Se oli selviytymiskeino homofobisessa yhteiskunnassa.”

Toinen muutos on tapahtunut viimeisen puolentoista vuoden aikana. Noroila alkoi puhua itsestään uudella tavalla, piilottamatta taustaansa. Hänen isänsä on romani, mutta perhe ei ole elänyt romaniyhteisön sisällä.

”Päätin, että romani-identiteettini saa olla näkyvä ja olemassa oleva asia.”

Lapsena ja nuorena Noroila oli tottunut kyselyihin siitä, miksi hän on ”niin tumma”. Jos hän kertoi isänsä olevan romani, oli vastauksena paljon puhuva hiljaisuus. Keskustelu tyssäsi siihen.

”Se oli todella paljastavaa. En jaksanut jatkaa sitä. Päätin, että olen suomalainen ja that’s it.”

Vaikka romanien syrjinnästä Suomessa on alettu vihdoin puhua näkyvämmin kuin aiemmin, on paljon työtä vielä tekemättä.

”Ei se nyt vieläkään aiheuta ihmisissä kiinnostusta, että puhutaanpas tästä aiheesta. Onhan se romaniviha yhteiskunnassa sisäistettyä.”

Mutta nyt Noroilalle on tärkeää, ettei hän enää piilottele taustaansa.

”Olen ylpeä siitä, että olen romani. Se on kaunista ja voimakasta.”

Hän nostaa esiin kaksi teosta, jotka ovat olleet itselle tärkeitä: Elina Izarra Ollikaisen näytelmä Musta, mustempi, romani sekä Tino Nymanin päätoimittama, viime keväänä ilmestynyt FEW Magazinen romaneista kertova numero.

”Näin siinä ensimmäistä kertaa romaninaiset arvokkaasti kuvattuna, sellaisina, joina olen nähnyt mun heimolaiset aina.”

Joulukuussa Noroila kertoi Instagram-tilillään, ettei mahdu binääriin. Häntä kertoo jännittäneensä, kuinka asia otetaan vastaan vahvasti sukupuolittuneessa teatteriyhteisössä.

Joulukuun puolivälissä Noroila teki Instagram-tililleen päivityksen, joka jännitti enemmän kuin tavallisesti. Siinä hän kirjoitti niistä ajatuksista, jotka olivat vyöryneet päälle Kansallisteatterin taannoisessa kuvaussessiossa päälle.

”Välillä keiju, välillä peikko, välillä siinä välillä, välissä. Eli joo, Fanni ei mahdu binääriin ja oon tänä syksynä muutaman kerran tunnustellut työyhteyksissä sanoa ääneen etten ole nainen. Ja, että mulla on oikeus tunnusteluun.”

Noroila sanoo, että juuri tällaista keskustelua hän olisi itse tarvinnut, kun pohti omaa paikkaansa.

”Että on ok sanoa ääneen, että miettii, ei tiedä vielä. En ole vielä löytänyt sanaa kuvaamaan sisäistä kokemustani.”

Palaute päivityksestä oli rohkaisevaa, moni ilmaisi tukensa.

Instagramia enemmän jännittää kuitenkin teatteriyhteisö, koska näyttelijän ammattikunta on hyvin sukupuolittunut, Noroila sanoo ja antaa esimerkkejä. Kansallisteatterissa on erikseen naisten ja miesten käytävät, Jussi-gaalassa palkitaan nais- ja miesnäyttelijät.

”Mietin, miten tähän suhtaudutaan kentällä. Olen välillä kipuillut sen kanssa, etten olisi aina vähän erikoisen sidekickin roolissa. Haluaisin olla vaan ihan tavallinen, en mitenkään erilainen.”

Tähän mennessä kokemukset ovat olleet hyviä ja kannustavia.

”Haluan elää itselleni autenttista elämää. Se on ainoa asia, joka tuo minulle onnea.”

Kun Kansallisteatterin mainokseen otettiin alusvaatteissa kuvaa, keksittiin ratkaisu, jossa olo tuntui hyvältä. Nyt mainostauluissa on kuva, joka ei ahdista. Siinä näyttelijöiden kehot ikään kuin sulautuvat yhteen.

”Ei ole nainen ja mies, vaan jotkut kehot yhdessä elämässä ja hengittämässä.”

Noroila haluaa korostaa, että vaikka on paljon asioita, joita hän on tässä haastattelussa ”kriiseillyt ja luetellut”, ei Hamletin tekeminen ole ollut raskasta, päinvastoin.

”Tässä projektissa tunnen kuuluvani siihen, ja että minun äänelläni on merkitystä. Hamletin tekeminen on ollut ihmeellistä. Iloista ja kivaa, vapautta hamuavaa.”

Niitä asioita hän toivoo myös elämältään.

”Haluan elää itselleni autenttista elämää. Se on ainoa asia, joka tuo minulle onnea. Sitä onnellisemmaksi tulen, mitä lähemmäksi pääsen itseäni.”

Merkittävää on ollut sen tajuaminen, että yhteiskunta sairastuttaa ihmisiä, saa voimaan pahoin.

Jokaisena aikakautena on omat ihanteensa. Lokerot ja normit. Niistä Noroila haluaa repiä itsensä irti. Senkin uhalla, että hän olisi muiden silmissä ”erilainen”.

”Olen elämässäni tosi paljon sopeutunut tiloihin ja maskannut itseäni. Sen takia vajosin aikoinaan syvään masennukseen.”

Enää esimerkiksi ihanne ydinperheestä ei aiheuta stressiä. Noroila asuu vuokralla siskonsa ja kahden kissansa kanssa.

”Mulla on kumppani, mutta me ei oteta paineita siitä, miten eletään. Että pitäisi asua yhdessä tai virallistaa suhdetta.”

Noroila sanoo, että voisi kantaa kaunaa siitä, että hän esitti pitkään heteroa. Omia teinivuosiaan hän onkin surrut.

”Menetin ne sillä, että yritin kovasti sopia heteronormiin. Mutta toisaalta, aina voi elää uuden teini-iän”, Noroila sanoo ja hymyilee leveästi.

”Haluan elää itselleni autenttista elämää. Se on ainoa asia, joka tuo minulle onnea”, Noroila sanoo.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat

Nyt.fi luetuimmat