Tässä ovat vuoden 2021 parhaat videopelit: Nytin toimitus kokosi 12 suosikkiaan - Nyt.fi | HS.fi

Nyt kokosi listan pelivuoden 2021 parhaimmistosta.

Vuoden 2021 parhaat videopelit

Nytin tuottaja ja HS:n kulttuuritoimittaja Juho Typpö, avustaja Johannes Valkola sekä kulttuuritoimittaja Pekka Torvinen valitsivat viime vuonna ilmestyneistä videopeleistä 12 suosikkiaan.

Vuoteen 2021 mahtui jälleen suuri määrä hienoja videopeliuutuuksia, sekä vaikuttavia ison budjetin AAA-julkaisuja että upeita indiepelejä.

Nytissä julkaistiin viime vuoden aikana myös enemmän peliaiheisia artikkeleita kuin koskaan ennen. Linkkejä näihin juttuihin löydät jutun lopusta.

Nytin tuottaja ja HS:n kulttuuritoimittaja Juho Typpö, avustaja Johannes Valkola ja HS:n kulttuuritoimittaja Pekka Torvinen valitsivat vuonna 2021 ilmestyneistä videopeleistä 12 suosikkiaan. Listan pelit ovat aakkosjärjestyksessä, eivät paremmuusjärjestyksessä.

Chicory on ajatuksia herättävä seikkailu, jonka saa tehdä juuri sen näköiseksi kuin itse haluaa.

Chicory: A Colorful Tale

Kehittäjä: Greg Lobanov. Julkaisija: Finji. Saatavilla: PC, Playstation 4, Playstation 5, Nintendo Switch. Testattu: Switch.

Mitähän muutkin tästä ajattelevat?

Ajatus on tuttu ja typerä. Se lukitsee sekä mielen että kehon. Ei pelkäämällä saa mitään aikaan, mutta tunteelta on vaikea välttyä. Luovuus kumpuaa sisältä, itselleen vain täytyy olla rehellinen.

Eikä elämä niin vakavaa ole. Siitä muistuttaa vuoden parhaimpiin peleihin lukeutuva Chicory: A Colorful Tale, joka käsittelee luovaa ajattelua, masennusta ja itsensä löytämistä ainutlaatuisesta näkökulmasta.

Tarina alkaa, kun suuren taiteilijan mieli mustuu. Hän lopettaa kaiken ja sulloutuu kammioonsa. Ulkopuolelle jää taianomainen pensseli, jonka siivooja myöhemmin löytää.

Taiteilija on täyttänyt maailman väreillä. Mutta depression myötä myös värit ovat kadonneet. Ympäristö ja asukkaat ovat enää mustavalkoisia.

Suloisen koiran näköinen siivooja tarttuu tuumasta toimeen. Hän lopettaa pölyttämisen ja lähtee ulos tutkimaan luontoa. Samalla suditaan värejä – ja jaetaan iloa – tienoon metsille, vuorille ja asuinaluille.

Ylävinkkelistä nähtävässä seikkailussa ohjataan yhtä aikaa sekä hahmoa että pensselin osoitinta. Maalaaminen on luontevaa, ja värit ja sudin koko vaihtuvat käden käänteessä.

Satumainen peli kannustaa poikkeuksellisen hienosti kokeilemaan. Vääriä ratkaisuita ei ole. Kukaan ei arvostele, anna mennä vain.

Erinomainen mekaniikka liittyy myös kekseliäästi pulmanratkontaan ja hahmon kykyihin. Pelissä oppii kaiken aikaa uutta, esimerkiksi uimaan värien sisällä, jolloin maalista rakentaa vaikkapa siltoja.

Chicory on upea osoitus, miten joskus on hyvä värittää vähän rajojen yli. Se käsittelee vakavia aiheita rohkean rakentavasti.

Johannes Valkola

Agentti Julianna Blake on Deathloopissa päähenkilö Coltin kimpussa tämän tästä.

Deathloop

Kehittäjä: Arkane Studios. Julkaisija: Bethesda. Saatavilla: PC, Playstation 5. Testattu: PS5.

Taas ensimmäisen persoonan räiskintä, ja taas varsin kuluneessa genressä eli hiiviskelysalamurhassa. Arkane Studiosin (jonka aiempia teoksia muun muassa Dishonored ja Prey) Deathloop on kuitenkin tehty niin suurella tyylitajulla, se yhdistää niin monta ristiriitaiselta vaikuttavaa osa-aluetta ihmeellisen toimivaksi kokonaisuudeksi, ettei voi kuin ihailla ja nauttia.

Peli sijoittuu Blackreef-saarelle, jossa sama päivä alkaa aina alusta, kiitos aika-avaruuden sekoittaneen scifi-kokeen. Koe on tehty tarkoituksella, koska saaresta on haluttu rakentaa sekopäinen utopia.

Peli on Päiväni murmelina -elokuva, johon on lisätty melkoinen määrä hyperväkivaltaa ja telepaattisia kykyjä. Saarta saa tutkia vapaasti eri aikoina, viholliset on mahdollista tappaa tai väistää kymmenillä eri tavoilla, ja eri paikat ovat erilaisia kellonajasta riippuen. Kuinka saarelta pääsee pois, kuinka loputon sykli rikotaan?

Se jää pelaajan selvitettäväksi pikku hiljaa eri vihjeiden ja alueisiin tutustumisen avulla. Kuinka sykli toimii? Mitkä asiat toistuvat, missä, miten? Mitä jos jäisin tällä kertaa kuuntelemaan vihollisten keskustelua enkä juoksisi huoneeseen haulikko kädessä?

Epälineaarinen kerronta vaatii hetken totuttelua, mutta ah, miten hienosti se on tehty, ja vain paranee pitkin matkaa!

Pelin visuaalinen tyyli on yhdistelmä art decoa, 1960–70-luvun kitschiä ja vanhoja scifi-elokuvia. Ääninäyttely on koko pelialan huippua, ellei jopa kaikkien aikojen parasta.

Deathloop on itsetietoinen huvipuisto, osin totinen, mutta paljon suuremmin ironinen. Samanlaista eettistä pohdintaa peli ei pakota tekemään kuin Dishonored, tämä on enemmän hauskanpitoa Linnanmäellä.

Deathloop on myös metakommentaari koko ammuskelupeligenrestä. Käytännössä kaikki räiskintäpelit ovat deathlooppeja, kuolinsilmukoita: sama kenttäsuunnittelu toistuu, kuolet, edistyt, kuolet, edistyt, mutta minne?

Perusteet ovat aina samat, kentät perustavalla tasolla kaikki samoja, paikasta a paikkaan b, sitten c:hen, josta avain paikkaan a, päivitys aseeseen, nyt seuraavalle tasolle.

Enkö ole jo tehnyt tämän aiemmin sata kertaa? Voiko 20 vuotta jatkuneita konventioita enää ottaa tosissaan, Deathloop kysyy. Arkane Studios on tehnyt mestariteoksen.

Pekka Torvinen

Disco Elysiumissa ei voi taistella, mutta tiukkoihin tilanteihin pelissä kyllä joudutaan.

Disco Elysium: Final Cut

Kehittäjä ja julkaisija: ZA/UM. Saatavilla: PC, Mac, Playstation 4, Playstation 5, Xbox One, Xbox Series, Nintendo Switch, Stadia. Testattu: PS4.

Disco Elysium julkaistiin alun perin PC:lle jo 2019 ja tämän vuoden keväällä ilmestynyt Final Cut on sen päivitetty versio. Final Cut julkaistiin myös konsoleille ja alkuperäisen PC-version hankkineet saivat sen ilmaisena päivityksenä.

Uudistuksia on kuitenkin sen verran, että voin hyvällä omallatunnolla nostaa Disco Elysium: Final Cutin vuoden 2021 parhaimmistoon. Se on nimensä veroisesti definitiivinen versio alkujaankin upeasta pelistä.

Virolaisen kirjailija-pelisuunnittelija Robert Kurvitzin luomus on yläviistosta kuvattu roolipeli, joka sijoittuu Elysiumiin, ihmisten kansoittamaan, saarivaltioihin jaettuun retrofuturistiseen maailmaan. Se saattaa olla vaihtoehtoinen todellisuus tai meidän maapallomme tuhansien vuosien päässä tulevaisuudessa.

Pelaajan ohjastama hahmo on nimetön keski-ikäinen miesetsivä, joka ei alussa muista edes nimeään eikä yhtään mitään muutakaan. Vaikka muistinsa menettänyt päähahmo on aikamoinen klisee videopelien juonissa, harvemmin amnesia johtuu hahmon päiväkausien ryyppyputkesta.

Pikkuhiljaa tilanne alkaa selvitä. Paikka on Revancholin kaupunki, jossa menneen sisällissodan jäljet yhä näkyvät: saarivaltion kommunistinen kansannousu katkesi multikansallisen kapitalistisen koalition vastaiskuun. Krapulantuskainen etsiväsankari on lähetetty parinsa, raittiin ja särmän Kim Kitsuragin kanssa kaupunkiin tutkimaan tuntemattoman miehen raakaa murhaa.

Kuinka vyyhtiin liittyvät lakkoilevien satamatyöläisten kovisjengi, filmnoirmaisen kohtalokas nainen Klaasje tai rääväsuinen narkkariteini Cuno? Uhkaako tapaus johtaa uuteen, veriseen konfliktiin? Mitä kaikkea päähenkilö on törttöillyt juopposekoilunsa aikana vai haluaako hän edes tietää sitä?

Disco Elysiumissa ei ole taistelua vaan pelaaminen pohjautuu ennen muuta hahmonkehitykseen. Erilaisia kykyjä on 24. Retoristen taitojen kehittäminen nostaa todennäköisyyttä siihen, että kuulusteluista ja keskusteluista saa ongittua tietoja. Havaintokykyä nostamalla ympäristöstä löytyy enemmän johtolankoja.

Käytännössä suurin osa pelaamisesta on keskusteluita ja dialogivalintoja – myös pelihahmon oman pään sisäisiä. Mekaniikka toimii ja lähes kaikki valinnat vaikuttavat tarinan etenemiseen, joten yhdellä läpäisykerralla näkee pelin sisällöstä vain osan. Pelaajalta vaaditaan myös kärsivällisyyttä, sillä omaksuttavaa tekstiä on valtava määrä.

Mutta millaista tekstiä. Disco Elysium on parhaiten kirjoitettuja pelejä koskaan. Dialogi on jatkuvasti herkullista, humoristista, yllättävää, taidokasta… Edes koukeroisen runolliset ajatusvirrat eivät tunnu teennäisiltä, kun taustalla välkkyy pilke kirjoittaja Kurvitzin silmäkulmassa. Puheisiin saattaa ilmaantua puskista vaikka sitaatti räppäri DMX:n biisistä. Kirjallisen mestarin työtä.

Tarina toimisi pelkkänä murhamysteerinä, mutta laajenee käsittelemään laajoja poliittisia teemoja ja ristiriitoja vaivattoman taitavasti. Hahmot tuntuvat oikeilta ihmisiltä menneisyyksineen, kokemuksineen ja ajatuksineen ja heidän väliset suhteensa aidoilta.

Kaiken kruununa on itse pelimaailma. Uskomattoman mielikuvituksellinen, silti uskottava, tuhansien vuosien historian kattava. Maailma joka elää, hengittää, tuntuu ja tuoksuu. Sen todella uskoo jatkuvan pelialueen ulkopuolelle.

Kaikkea tätä tukee vielä pelin visuaalisuus ja äänimaailma. Grafiikan tyyli muistuttaa öljyvärimaalausta, indiebändi British Sea Powerin kappaleista luotu musiikkiraita ei voisi sopia tunnelmaan paremmin.

Mainitsematta ei voi jättää myöskään ääninäyttelijöitä. Alkuperäisestä poiketen kaikki dialogi on nyt puhuttu ja jälki on sanalla sanoen täydellistä. Suomen kieltäkin muuten pelissä kuullaan.

Final Cutiin on lisätty myös tuoreita tehtäviä ja tarinalinjoja sekä uutta grafiikkaa ja musiikkia. Joissakin arvioissa mainittiin Playstation-versiossa olevan muutamia pahoja bugeja, mutta itse en törmännyt läpipeluuni aikana.

Mestariteos, kaikilla mahdollisilla mittapuilla.

Juho Typpö

Moninpeli Hell Let Loosessa ei selviä kauaa hengissä ilman yhteistyökykyä.

Hell Let Loose

Kehittäjä: Black Matter. Julkaisija: Team17. Saatavilla: PC, Playstation 5, Xbox Series. Testattu: PC, PS5.

Toiseen maailmansotaan sijoittuva ensimmäisen persoonan räiskintä, yksi kuluneimmista peligenreistä. Mutta sitten tulee pelintekijäjengi, joka tekee asiat kerrankin oikein, niin oikein ja vähät välittämättä helppoa viihdettä haluavista pelaajista, että se pakottaa pelaajat uudenlaiseen yhteisöllisyyteen. Sodassa ei pärjää yksin.

Hell Let Loose on 50 vs. 50 -moninpeli valtavilla kentillä. Esimerkiksi Sainte-Marie-du-Montin taistelu on alueeltaan yksi yhteen tosielämän kylän kanssa. Pelaajat muodostavat jalkaväkijoukkueita, panssarijoukkueita ja tiedustelujoukkueita. Parin kannattaa jäädä hoitamaan tykistöä.

On joukkueenjohtaja, joka suunnittelee hyökkäystä tai puolustusta muiden joukkueenjohtajien ja koko oman puolen komentajan kanssa. Ohjeita välitetään omalle joukkueelle, jossa on erilaisia rooleja. Tärkein on support, sillä ilman tarvikkeita henkiinheräämispisteiden ja piikkilangan ynnä muun rakentamisesta ei tule mitään. Mutta tarvikkeita ei voi jättää minne tahansa, täytyy koordinoida.

Lähes kaikki koordinointi tapahtuu äänichatilla. Kavereiden kanssa on hauska pelata, mutta vielä hauskempaa on nähdä ja kuulla, miten täysin tuntemattomat ihmiset eri maista alkavat keskustella keskenään ja pelata yhteen. Häiriköt heivataan nopeasti pois.

Viime vuosina kaikki ovat tottuneet, että pelejä voi pelata hiljaa, muille ei tarvitse sanoa yhtään mitään, tai jos sanoo, sitten meemuilee ja pelleilee. Hell Let Loosessa ei pelleillä kuin korkeintaan pelin alussa. Sitten se on menoa, ja jos pelaajasta ei löydy yhteistyökykyä, Hell Let Loose ei välitä, ja koska se ei välitä, yhteistyökyvyttömät lopettavat nopeasti. Tuppisuuna voi pelata, mutta pelin taika jää silloin kokematta.

Myös hyökkäykset täytyy koordinoida, sillä tämä ei ole lipunryöstöä, vaan miesylivoiman ylläpitoa tarvittavalla sektorilla tarpeeksi kauan. Sitten kohti seuraavaa sektoria, edellisen puolustaminen muistaen, vähän pelimoodista riippuen. Yksi peli voi kestää 1,5 tuntia ja lähes jokainen pelikerta on erilainen.

Mitä enemmän pelaajat kommunikoivat taistelukentän tapahtumia toisilleen ja uskaltavat pysyä rooleissaan – esimerkiksi joukkueenjohtajan kiikarit ovat todella, todella suuri apu, täytyy vain ymmärtää pysähtyä ja tutkailla taistelukenttää rauhassa – sitä varmempaa on menestys. Tappoja tärkeämpää on vihollisen tarvikkeiden ja henkiinheräämispisteiden löytäminen ja tuhoaminen.

Yhteenottoetäisyys on realistinen. Hyvin usein pelaajalla ei ole hajuakaan, mistä tappava luoti tuli. M1 Garand, Gewehr 43 ja Mosin–Nagant M38 tappavat helposti 300–400 metrin päästä yhdellä osumalla, jos siis osuu. Vihollisia on todella vaikea nähdä, jos he pysyvät pusikoissa. Piilossa kannattaa pysyä varsinkin, jos kuulee ilmaiskun alkavan. Se tuntuu kuulokkeiden kautta luissa ja ytimissä. Vaikka pelaisi kuinka paljon, lähelle osuva ilmaisku säikäyttää joka ainut kerta.

Ja MG-42! Kun se alkaa laulamaan jostain pusikosta tai kadunkulmasta, on hyvin nopeasti joko kuollut tai kyykkimässä kuopassa odottaen vihollisen pientä lataustaukoa.

Tässä pelissä suojatuli on äärimmäisen tehokasta, juoksuhaudasta ei silloin vilkuilla ylös, koska ensinnäkään paniikissa ei pysty näkemään mitään, joukkuetovereiden äänichatista ei kuule mitään ja mikäli juoksuhaudasta noustessa ehtisikin ampumaan pari laukausta, ne menisivät satavarmasti ohi, koska aikaa tähdätä ei ole.

Hell Let Loose näyttää ja kuulostaa erinomaiselta, taistelukentissä on pahaenteistä tunnelmaa ja PS5:n ohjaimella peli myös tuntuu loistavalta. Kun lipas on tyhjä, ohjaimenkin liipaisin lyö tyhjää vastusta vailla. Eri aseet tuntuvat hieman erilaisilta. Peli on PS5:llä immersiivisempi kuin PC:llä juuri ohjaimen antaman haptisen tuntuman takia. Hiiri on liian kliininen, liian epärealistinen.

Hell Let Loose on silti sekä konsoleilla että PC:llä täynnä luonnetta, joka puuttuu niin monelta muulta tämän genren peliltä. Armottoman luonteensa ja yhteistyöhön pakottavan pelifilosofiansa takia se on kenties vuoden 2021 paras peli. Oppimiskäyrä on jyrkkä, mutta yhteisö ottaa uudet pelaajat lämpimästi vastaan, kun vain uskaltaa avata suunsa.

Pekka Torvinen

It Takes Twota voi pelata ainoastaan kaksinpelinä.

It Takes Two

Kehittäjä: Hazelight Studios. Julkaisija: Electronic Arts. Saatavilla: PC, Playstation 4, Playstation 5, Xbox One, Xbox Series X/S. Testattu: PS4

Codylle ja Maylle on käymässä kuin monelle avioparille: he ovat ajautumassa erilleen, samat riidat toistuvat päivästä toiseen ja ero tuntuu ainoalta fiksulta vaihtoehdolta. Kun he ensimmäisen kerran kertovat asiasta pienelle tyttärelleen Roselle, tämä on luonnollisesti murheen murtama. Huoneessaan Rose ottaa esiin askartelemansa Codya ja Mayta esittävät nuket ja toivoo kyynelsilmin heidän saavan sovittua eripuransa.

Ja puf! Cody ja May havahtuvat yhtäkkiä pikkuruisten nukkeversioidensa kehoista. Ennen kuin kaksikko on ehtinyt selvitä alkuhämmästyksestään, viereen pelmahtaa vielä elävä pariterapiakirja Dr. Hakim, joka sanailee heille pelin hengen: pariskunnan on osoitettava kykenevänsä edelleen yhteistyöhön, muuten takaisin ihmisruumiisiin ei ole asiaa.

Niinpä Cody ja May joutuvat seikkailemaan ympäri kotitaloaan, jossa kellarit ja ullakot ovat nyt esteitä, pulmia ja vaaroja pullistelevia maailmoja.

It Takes Two on puzzlepeli, tasohyppely ja ennen kaikkea tiimipeli. Sitä voi pelata vain kahdestaan. Ruutu on jaettu kahtia eikä kumpikaan osapuoli selviä pulmista tai taisteluista yksin. Codylla ja Maylla on myös omat työkalunsa, joita vain toinen pystyy käyttämään. Miten saada lukittu luukku auki, kun avausnappi on kuilun toisella puolen? Cody heittää nauloja seinään ja May heilauttaa itsensä naulalta toiselle vasaran avulla. Sitten päästään taas yhdessä eteenpäin.

Puzzlet ovat nokkelia mutta loogisia, haastavia mutteivät liian vaikeita, ja kontrollit toimivat sujuvasti. Pelaaminen on yksinkertaisesti hauskaa – ja lisän tuo tietenkin jatkuva kommunikointi vieressä istuvan kaverin kanssa, samalla kun Cody ja Maykin sanailevat pelissä vähän väliä toisilleen.

Nerokkaan It Takes Twosta tekee se, kuinka kaksinpelimetodi liittyy koko pelin asetelmaan, tarinaan ja sanomaan, alusta loppuun. Pelasi sitten Codyna tai Mayna, toiseen kiintyy.

Kaikissa ihmissuhteissa on aina ylä- ja alamäkensä. Aina ristiriidat eivät korjaannu, ja elämää sekin vain on. Mutta joskus kumpikin voi todeta toisilleen, huonojenkin vaiheiden jälkeen, että ”eikös me kuitenkin olla aika hyviä yhdessä”.

Ruotsalaisen Hazelight Studiosin perustaja ja It Takes Twon pääkehittäjä Josef Fares oli aiemmin elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja, jonka 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tekemät filmit – kuten debyyttikomedia Jalla Jalla – saivat kehuja sekä Ruotsissa että muualla maailmassa. Nyt hänestä on sitten tullut huippuluokan pelintekijä. It Takes Two hurmaa myös grafiikaltaan ja etenkin käsikirjoitukseltaan.

Se voisi olla kuin Pixarin huippuanimaatio, koko perheelle sopiva (mutta ehkä silti eniten aikuisia puhutteleva), samaan aikaan hauska ja koskettava.

Juho Typpö

Little Nightmares II on edeltäjänsä tavoin lapsuuden painajaisista ammentava kauhupeli.

Little Nightmares II

Kehittäjä: Tarsier Studios. Julkaisija: Bandai Namco. Saatavilla: PC, Playstation 4, Playstation 5, Xbox One, Xbox Series, Nintendo Switch, Stadia. Testattu: PS4.

Creepy. Englannin kielen adjektiivi, jolle ei ole mielestäni riittävän hyvää suomenkielestä vastinetta. Hyytävä tai karmiva sopivat ovat kyllä lähellä. Mutta alkukieliseen sanaan liittyy myös tietty lapsenmielisyys. Se tuo mieleen juuri lapsuuden mielikuvituksen ruokkimat pelot ja painajaiset.

Kun oksa raapii yötuulessa huoneen ikkunaa kuin pitkäkyntisen hirviön käsi. Kun varjot tekevät normaaleistakin esineistä luonnottoman suuria ja vääristyneitä. Kun painajaisessa tuntuu itse kutistuvan entistäkin pienemmäksi ja hirviöt suuremmiksi. Ja kun jälkimmäiset lähtevät tömistelemään raskain askelin aina vain lähemmäksi...

Harva peli tavoittaa creepyn tunteen niin hyvin kuin Little Nightmares II.

Vuonna 2017 ilmestynyt edellisosa kohosi sekin ilmestymisvuotensa parhaimmistoon. Sivulta kuvattu tasohyppely-puzzle muistutti tyyliltään ja teemoiltaan aiemmin ilmestyneitä Limboa (2010) ja loisteliasta Insideä (2016), mutta Little Nightmaresilla oli oma estetiikkansa ja lumonsa. Pelissä ohjattiin keltaiseen sadeviittaan pukeutunutta pientä tyttöä Sixiä, joka yritti paeta synkeän vankilalaivan uumenista, ansoja sekä jättiläismäisiä, groteskeja ”aikuisia” vältellen.

Jatko-osassa ohjaillaan Mono-nimistä pussipäistä pikkupoikaa, joka yrittää pelastaa vangiksi joutuneen Sixin. Ympäristöt ovat jälleen unenomaisen painostavia painajaismaailmoja, viholliset jättiläiskokoisia ihmisen irvikuvia.

Puiden lomassa vaanii väsymätön Metsästäjä taskulamppuineen ja pyssyineen, sairaalan käytävillä kattojakin pitkin ryömivä sadistinen Tohtori, ”Kalpeaa kaupunkia” kansoittavat tv-ruutujen lumisadetta hypnoosissa tuijottavat kasvottomat Katsojat.

Ulkoasua ja pelimekaniikkaa ei ole uudistettu, mutta enpä sitä kaivannutkaan. Grafiikka muistuttaa edelleen upealla tavalla eurooppalaista umpitummaa nukkeanimaatiota. Pelattavuus ja vaikeustaso ovat kohdillaan, vaikka joissain äärimmäistä reaktionopeutta vaativissa kohdissa kontrollit tuntuvat hieman tökkivän. Mutta pääsi niistäkin läpi ilman massiivista turhautumista. Ajoittainen paniikinomainen pakokauhu pelkästään sopii tähän peliin.

Pelin juoni kerrotaan kokonaan ilman tekstiä tai dialogia, ja taitavasti. Loppua ei kannata spoilata itseltään etukäteen. Synkkä satu, joka sykähdyttää.

Juho Typpö

Japaniin kutsuva dekkariseikkailu Lost Judgment on ihmeen laaja ja moninainen, mutta jokaista osa-aluetta kuvaa äärimmäinen viimeistely.

Lost Judgment

Kehittäjä: Ryu Ga Gotoku Studio. Julkaisija: Sega. Saatavilla: Playstation 4, Playstation 5, Xbox One, Xbox Series. Testattu: PS5.

Ottaen huomioon, miten moni peli tehdään Japanissa ja miten koko alan juuret juontavat sinne, on ihmeellistä, miten harva peli käsittelee suoraan japanilaista kulttuuria.

Vaikka Japani on nykyaikana länsimaistunut, puhutaan yhä esteettisesti rikkaasta perimästä, omalaatuisesta ruoka- ja tapakulttuurista sekä eksentrisistä viihteenmuodoista.

Lost Judgment on matka kaikkeen tähän – Japanin syvimpään olemukseen ja salattuun lumoon.

Tokion ja Jokohaman sykkeeseen sijoittuva peli hurmaa välittömästi. Oli kyse rakennuksista, niiden sisätiloista tai erillisistä esineistä, harva peli paneutuu yhtä lailla yksityiskohtiin.

Elokuvamainen tarina osoittaa aasialaisen draamantaidon ja tiiviin kuvakerronnan. Yksityisetsivän tutkimukset vievät koulukiusaamisen äärelle, ja painavaa asiaa riittää niin psykologisesta tuhosta kuin vaikenemisenkulttuuristakin.

Anti muistuttaa kiihkeää, pitkää tv-sarjaa, mutta myös pelaamista piisaa poskettomasti. Juonitehtävien ja kaupunkien tutkimisen lisäksi mukana on liuta minipelejä, kuten baseballia, dartsia, dronekisoja, golfia ja mahjongia.

Ostoksilla käymisen ja ravintoloissa syömisen lisäksi tarjolla on muun muassa dekkaritehtäviä, moottoripyöräilyä, nyrkkeilyä, skeittausta ja tanssia. Lista jatkuu ja jatkuu – ja yksittäiset osa-alueet ovat parempia kuin monet koko pelit.

Kaiken päälle mukana on 20 Segan kolikko- ja konsolipeliä vuosilta 1986–2010, ja niitä pelataan kokonaisuudessaan.

Lost Judgment on elämää suurempi peli. Se avaa ikkunan Japaniin ja maan ainutlaatuiseen mielenmaisemaan.

Johannes Valkola

Toimintaseikkailu Metroid Dreadin koukeroisessa maailmassa saa hortoilla vaikka loputtomiin, mutta apua ei heru.

Metroid Dread

Kehittäjä: MercurySteam. Julkaisija: Nintendo. Saatavilla: Nintendo Switch.

Aidon seikkailun tuntee siitä, että mitään ei saa ilmaiseksi. Matkalla voi eksyä tai jäädä jumiin. Oikeassa seikkailussa joutuu ennakoimattomiin tilanteisiin haasteesta tinkimättä. Ylittämällä itsensä voi kokea todellista palkitsevuutta.

Tämä pätee niin elämään kuin peleihinkin. Ja sen tietää espanjalais-japanilaisena yhteistyönä syntynyt 2d-toimintaseikkailu Metroid Dread. Tässä nimittäin on peli, jonka koukeroisessa maailmassa saa hortoilla vaikka loputtomiin, mutta apua ei heru.

Nintendon 35 vuotta sitten luomalla scifisarja Metroidilla on harteillaan valtavat paineet. Sarja sisältää liki täydellisen 2d-pelin Super Metroid (1994), jonka magiaa on yritetty toistaa vuosien varrella – turhaan.

Metroid Dread tietää myös tämän ja kunnioittaa vanhaa. Oleellista on, että peli uskaltaa ottaa riskejä. Kova haaste on kylmänviileän kokemuksen ytimessä. Pelaajaan luotetaan järkkymättä.

Tämä on vaikein peli aikoihin Nintendolta, ja monelle touhu lienee liikaa. Mutta periksi ei tule antaa: muuten menettää harvinaisen monipuolisen ja salamyhkäisen seikkailun.

Vapaan tutkimisen, synkän audiovisuaalisuuden ja viheliäisen vaikeustason ohella vakuuttavinta on, miten upealta pelin liike tuntuu. Päähenkilö Samus Aran, yksi videopelien ensimmäisistä naistähdistä, hyppii seinästä toiseen, liukuu onkaloiden läpi ja taistelee avaruusolioita vastaan tänä päivänä ylvään virtaviivaisesti.

Metroid Dread on sarjan ensimmäinen 2d-peli, jota ei tarvitse verrata Super Metroidiin. Se on muutakin kuin vanhan toistoa. Se on oma, ohittamaton juttunsa.

Johannes Valkola

Kovan asenteen No More Heroes III -pelin kruunaa vuoden räväkin soundtrack, joka hulppean visuaalisuuden tavoin venyy joka suuntaan.

No More Heroes III

Kehittäjä ja julkaisija: Grasshopper Manufacture. Saatavilla: Nintendo Switch.

Nahkarotsi niskaan, keskisormi pystyyn ja kurkku suorana haistattamaan kaikille.

Japanilainen No More Heroes III on räävittömän villi, suorastaan pitelemätön tapaus. Se tekee juuri sitä, mitä haluaa. Luo omat polkunsa piittaamatta muista tai pelkäämättä mennä vaikka rytinällä pöpelikköön.

Pelaaja voi vain haukkoa henkeä ja nauttia matkasta täysin rinnoin.

Kyse on toimintaseikkailusta, jossa tutkitaan avointa pelimaailmaa. Mutta se on totta vain osin, sillä hapokas anti muuttuu milloin miksikin; kamppailuksi, kaahailuksi tai visuaaliseksi novelliksi. Rytminsä antavat myös oudot minipelit, kuten nurmikon leikkaus, vessanpönttöjen avaus tai alligaattoripaini.

Teknisesti peli on ailahtelevaa, paikoin raakilemaista jälkeä, mutta tämä vain lisää luonnetta. Nyt asenne ratkaisee – ja se on enemmän kuin kunnossa.

Roisia huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä tarjoavan tarinan ohella ihastuttava tyylitaju vie menneessään. Värit ovat räikeitä, hahmot eriskummallisia ja ilmaisutapa vaihtuu alati. Välillä liikutaan kolmiulotteisissa ympäristöissä, vanhentuneiden pikseleiden keskellä tai kuin maalauksissa.

Pelattavuudesta on pelkkää hyvää sanottavaa, vaikka anti paikoin tahallaan ärsyttääkin. Puudutus kääntyy vahvuudeksi vääntämällä vitsiä muiden videopelien kustannuksella.

No More Heroes III on pitkän uran luoneen, omalaatuisen uskaliaan pelintekijä Goichi Sudan (The Silver Case, Killer7, Travis Strikes Again) eli taiteilijanimeltään Suda51:n keskeisiä töitä. Tässä on tulevaisuuden kulttiklassikko, jossa virtaa estoton, puhdas punkenergia parhaimmillaan.

Johannes Valkola

Returnalissa seikkaillaan vieraalla, lukemattomien vaarojen täyttämällä planeetalla.

Returnal

Kehittäjä: Housemarque. Julkaisija: Sony. Saatavilla: Playstation 5.

Suomalaisen Housemarquen ensimmäinen AAA-peli Returnal ei ole pelkästään tämän vuoden parhaita pelejä (ja omissa kirjoissani kaikkein paras). Voin sanoa jo varmaksi, että se tulee jäämään koko vuosikymmenen parhaiden videopelien joukkoon. Niin huikentelevaiselta kuin se näin vuoden 2022 alussa sanottuna kuulostaakin.

Returnalissa ohjataan tutkimusmatkailija Seleneä, joka haaksirikkoutuu tuntemattomalle planeetalle. Peli alkaa muutaman sekunnin intron jälkeen ilman sen kummempia pohjustuksia. Planeetalta löytyy vieraan sivilisaation raunioita ja se kuhisee vihamielisiä alien-petoja. Niitä vastaan taistellaan, kunnes Selene väistämättä kuolee... Ja herää sitten uudelleen henkiin aluksesta pakkolaskupaikalta. Hän on jumissa jatkuvassa, toistuvassa luupissa.

Tilanne on yhtä armoton pelaajalle kuin Selenelle. Kuolema palauttaa aina alkuun. Aina, riippumatta siitä, kuinka pitkälle ehtii edetä. Aseita ja kestokykyä voi kehittää, mutta kuolema palauttaa nekin aloitustasolle. Vastukset kovenevat jatkuvasti. Lopputaisteluissa luovitaan koko ruudun täyttävien tulipallojen lomassa, yli-inhimillisen kestäviä ja nopeita pomohirviöitä vastaan. Tallentaa ei voi.

Returnal on modernin 3d-toimintaseikkailun vaatteisiin puettu, viimeisen päälle hiottu arcadepeli. Se on sadistinen ja anteeksiantamaton muttei mahdoton. Se turhauttaa ja raivostuttaa mutta myös palkitsee uskomattomalla tavalla.

Ennen kaikkea se koukuttaa, lumoaa ja ällistyttää. Returnalin tinkimättömyys ulottuu sen juoneenkin: piilomerkityksiä tulvivaan scifi-kauhutarinaan, joka jättää tulkinnat pelaajalle. Rakastan.

Pidemmän Returnal-arvioni voi lukea täältä. Jos kirjoittaisin tuon arvion nyt, antaisin sille hetkeäkään epäröimättä täydet viisi tähteä neljän sijaan. Returnal ei ole pelkästään huippupeli, se on merkkiteos.

Juho Typpö

Solar Ashin itsevarmaa pelisuunnittelua kuvastaa, että sulolinjaisesti liikkuvan hahmon monet kyvyt ovat käytössä alusta alkaen.

Solar Ash

Kehittäjä: Heart Machine. Julkaisija: Annapurna Interactive. Saatavilla: PC, Playstation 4, Playstation 5. Testattu: PS5.

Tanssia elämän ja kuoleman välillä. Loputonta vääntöä tuulimyllyjä vastaan. Synkän toiveikkaaseen ja pelottavan kauniiseen tieteismaailmaan kutsuva Solar Ash on toimintaseikkailu, jota ei voi pelata ajattelematta tekijäänsä.

Amerikkalainen pelisuunnittelija Alx Preston sairastaa synnynnäistä sydänvikaa. Hän on läpi elämänsä kärsinyt ja käynyt hoidoissa. Toivoa on, mutta epävarmuus peittää arjen.

Miltä tuntuisi, jos haluaisi nauttia päivistä koko sydämellä, mutta kaikki voisi loppua yhtäkkiä?

Solar Ash on yhtä kuin luojansa. Mystistä planeettaa uhkaa sen pian sisäänsä syövä musta aukko. Kolmisilmäinen, liehuvaan purppuraviittaan sonnustautunut päähahmo saapuu yksin paikalle. Elämää ei ole missään, vaikka maisemat salpaavatkin hengen.

Scifialueita tutkitaan joka kantilta vaihtuvan painovoiman avulla. Siten herätetään henkiin kolossaalisia vihollisia, joiden päälle pitää päästä ja iskeä heikkoon kohtaan. Avoimet kentät ja liikkuvat jätit ovat pulmia itsessään.

Yllättäen voitto verottaakin päähahmolta aina palasen kestävyyttä, ja ne pitää kerätä myöhemmin nöyrästi takaisin.

Pelissä liu’utaan ja leijutaan hiukset hulmuten balettimaisella kepeydellä ja huimalla vauhdilla. Eteneminen muistuttaa taianomaista rullaluistelua. Maasta hypitään myös pitkien, käärmemäisten putkien päälle grindaamaan – syöksyen raketin lailla läpi korkkiruumaisten alueiden.

Solar Ash lumoaa sulolinjaisella pelattavuudella, vähäeleisellä kerronnalla ja painostavalla audiovisuaalisuudella. Peli on huumaavaa taidetta, kuin liikkuva taulu. Mutta pinnan alla pimeyttä ei pääse pakoon.

Johannes Valkola

Kohtisuoraan katonrajasta nähtävän Twelve Minutes -pelin jyrkkä kuvakulma avaa omalaatuisen ilmaisun, jossa kurkistetaan toisten elämään.

Twelve Minutes

Kehittäjä: Luís António. Julkaisija: Annapurna Interactive. Saatavilla: PC, Playstation 4, Playstation 5, Xbox One, Xbox Series, Nintendo Switch. Testattu: Xbox Series X.

Aviomies saapuu kotiin pitkän päivän päätteeksi. Sisällä vaimo viimeistelee yllätystään laittaen herkkuja pöytään. Hän aikoo kertoa kynttilänvalossa suuren uutisen.

Rivakka koputus oveen katkaisee hetken. Poliisiksi esittäytyvä mies tunkeutuu asuntoon ja syyttää naista murhasta. Pelaajan ohjaamana aviomies puuttuu tilanteeseen, mutta tunkeutuja iskee vintin pimeäksi turhia tuumimatta.

Sitten kaikki alkaa alusta. Mies saapuu kotiin ja muistaakin kaiken. Mutta vaimo tai hyökkääjä eivät tiedä mistään mitään. Juju on kutkuttava: nyt tarinaa voi viedä haluamaansa suuntaan – vapaasti.

Äänirooleissa kuullaan herkästi eläytyviä näyttelijöitä James McAvoy, Daisy Ridley ja Willem Dafoe. Heidän avullaan Twelve Minutes ottaa videopelien muoti-ilmiön eli toistuvan aikaluupin ja tekee siitä omansa. Se tapahtuu kääntämällä katse sisäänpäin, tajuntaan.

Tarina aukeaa muutaman huoneen asunnossa pala palalta keskusteluiden ja oman kekseliäisyyden kautta. Saatua tietoa oppii soveltamaan mitä ihmeellisimmin keinoin.

Epäonnistumiset kuuluvat asiaan ja palauttavat alkuun. Ratkaisu on ankara mutta oiva: näin myötäeletään päähahmon tuskassa. Luuppi on lisäksi sopivan lyhyt, jotta toisto on tehokasta.

Kohtisuoraan katonrajasta nähtävän pelin portugalilainen ohjaajakäsikirjoittaja Luís António on inspiroitunut Alfred Hitchcockin elokuvasta Takaikkuna (1954). Mestarin elkein myös Antonio johdattaa huomiota taitavasti. Hyytävintä on, kun alkaakin tajuta enemmän kuin päähahmo.

Twelve Minutes on pelien uuden aallon suunnannäyttäjä, trillerimäisen tirkistelyn huipputeos.

Johannes Valkola

Lue lisää: Kuin todistaisi uskomatonta taikatemppua: Ilmainen grafiikkademo The Matrix Awakens näyttää videopelien tulevaisuuden

Lue lisää: Barbien seksileikkejä, teinin chattikeskusteluja, rakastumista ja parisuhdeväkivaltaa – Nina Freeman, 31, tekee omasta elämästään videopelejä, joita sanotaan vallankumouksellisiksi

Lue lisää: Tällaista on pikapelaaminen eli speedrunning, joka on Suomessa suositumpaa kuin missään muualla – Pikapelaajat käyvät pelit niin syvällisesti läpi, etteivät edes niiden kehittäjät ole uskoa silmiään

Lue lisää: Dark Souls on yksi maailman merkittävimmistä videopeleistä – 10 vuotta täyttävästä pelistä tuli ilmiö, koska se uskalsi luottaa pelaajaan

Lue lisää: Kun tavalliset pelaajat alkoivat parannella lempipeliään, syntyi yksi maailman suosituimmista peleistä: Näin pelien muokkaaminen on muuttanut maailmaa

Lue lisää: Videopelikentälle ilmaantui viisi vuotta sitten yksi yhtiö, joka on myllännyt koko kentän uusiksi: Tällaisia ovat tulevaisuuden pelit suoraan Hollywoodista

Lue lisää: Raakel Aaltonen pelasi maailman parhaassa pelikillassa ja niitti mestaruuksia – Kaikki päättyi, kun mieli hajosi

Lue lisää: Pandemian aikana videopelien tiimipelaamisen suosio räjähti, osalla se jopa tiivisti kaveriporukkaa: ”Uudelle sosiaalisuuden muodolle oli selkeästi kysyntää”

Lue lisää: Näin kauhuaiheiset videopelit ovat kehittyneet vuosikymmenten varrella – Nykyään parhaat kauhupelit pelottavat tehokkaammin kuin mikään elokuva tai kirja

Lue lisää: Tiheää tilan tuntua tarjoavat videopelit vievät toiseen maailmaan niin vahvasti, että sen tuntee kehossaan — Nämä viisi peliä lähestyvät digitaalista tilaa poikkeuksellisesti

Lue lisää: Sonyn ja Microsoftin kissa ja hiiri -leikin ansiosta uuden sukupolven pelikonsolit ovat upeita ja tehoihinsa nähden edullisia – Onko kentällä tilaa molemmille?

Lue lisää: World of Warcraftissa koettiin jo vuonna 2005 koronaviruksen kaltainen pandemia – Näin miljoonien pelaajien virtuaalimaailmat heijastavat tosielämää ja toisinpäin

Lue lisää: NBA2K-videopeleissä Lauri Markkasenkin saa pelaamaan niin kuin Lauri Markkasen pitäisi pelata – Näin huippusuositusta pelisarjasta tuli ilmiö, joka peilaa koko NBA-liigaa hyvässä ja pahassa

Lue lisää: Playstation 5:n uusi Ratchet & Clank on grafiikaltaan mykistävän, ennennäkemättömän upea – Tällainen on Sonyn ”maskottisarjan” lähes 20-vuotinen historia nousuineen ja laskuineen

Lue lisää: Suomalainen pelistudio julkaisi pitkään työstetyn Returnalin, jota hehkutetaan nyt maailmalla ”vallankumoukselliseksi” ja ”mestariteokseksi” – Tekijät kertovat, kuinka tähän pisteeseen päästiin

Lue lisää: Yksi Kiinan presidenttiin liittyvä kuva oli liikaa – Taiwanilaiseen kauhupeliin iski sensuuri ja se vedettiin myynnistä kaikkialla, mutta nyt outo tarina sai onnellisen lopun

Lue lisää: Vuoden 2020 parhaat videopelit

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat

Nyt.fi luetuimmat