Kun maaliskuun lopussa monet aloittivat malttamattomina Successionin neloskauden, minä tein jotain käsittämätöntä. Katsoin Gleetä.
Sarja kertoo ohiolaisen koulun showkuorossa laulavista opiskelijoista, joita koko muu koulu hyljeksii. Vuonna 2009 siitä tuli välittömästi yksi lempisarjoistani.
Glee oli yliampuva, epärealistinen ja täynnä dramaattisia musiikkinumeroita, jotka linkittyivät hahmojen elämiin. Rakastin sarjaa, mutta vuosien varrella sen hohto alkoi himmetä.
Sarja alkoi kärsiä monille nuortensarjoille tutuista ongelmista: parikymppiset näyttelijät eivät enää menneet lukiolaisista ja lukiosta valmistuneiden hahmojen elämä oli tylsää seurattavaa.
Sitten 13. heinäkuuta 2013 Gleen päälle laskeutui entistä synkempi varjo, kun 31-vuotias näyttelijä Cory Monteith kuoli yliannostukseen. Monteith näytteli yhtä sarjan päähenkilöistä, Finn Hudsonia.
Finnillä oli sarjassa vaikea tuplarooli. Hän oli koulun amerikkalaisen jalkapallojoukkueen pelinrakentaja ja yksi kuoron pääsolisteista. Hän tasapainotteli koulun hierarkioiden, suosittujen urheilijoiden ja epäsuosittujen musikaalinörttien, välillä.
Tavallaan Finn oli myös sarjan tavallisin henkilö, eräänlainen esikatsoja. Karikatyyrimaisten hahmojen keskellä hänen roolinsa oli usein kysyä katsojien puolesta, mitä täällä tapahtuu. Vaikutteita hahmoon on luultavasti haettu Officen Jim Halpertista.
Monteithin kuoleman jälkeen Gleen 5. tuotantokauden julkaisua viivästytettiin. Lokakuussa 2013 ilmestyneessä The Quarterback -jaksossa näyttelijän menehtymistä käsiteltiin Finnin kuoleman kautta.
Gleen viimeinen, kuudes kausi päättyi maaliskuussa 2015, mutta minä lopetin sarjan katselun, kun Finniä ei enää ollut. Enkä uskonut enää palaavani sarjan pariin, kunnes tänä keväänä palasin sittenkin.
Alkuvuodesta Tiktokin algoritmi alkoi syöttää minulle niin aggressiivisesti videoita Gleestä ja sen näyttelijä Lea Michelesta, että lopulta koin, ettei minulla ollut muita vaihtoehtoja kuin aloittaa sarja alusta.
Tapahtui jotain odottamatonta. Vasta nyt toisella katselukerralla, yli kymmenen vuotta myöhemmin, tajusin Gleen olevan satiiri. Onhan yksi sen luojista ohjaaja Ryan Murphy!
Sarja naljailee high school -stereotypioille, pikkupaikkakuntien julkkiksille ja vaiheileville teineille, joiden ihastukset ja tulevaisuuden suunnitelmat vaihtuvat joka jaksossa.
2010-luvun taitteessa en naiiviuttani ymmärtänyt pilkkaa, jota sarja minustakin teki. Minulle se oli jonkinlainen peili omille tunnemyrskyille.
Tänä kesänä Monteithin kuolemasta tulee kuluneeksi kymmenen vuotta.
Hänen jälkeensä on menehtynyt myös kaksi muuta sarjan tähteä, Mark Salling ja Naya Rivera. En varsinaisesti kannusta ketään katsomaan heidän muistokseen Gleetä – onhan sarja monin tavoin ikääntynyt huonosti.
Kannustan kuitenkin katsomaan ohjelmia, joita ei ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Siinä joutuu karmivalla tavalla vastakkain menneisyyden minänsä kanssa.
