Täydellisen sijaan toimiva maakunta

Lauri Tarasti tunnetaan tehokkaana juristina ja kokeneena selvityshenkilönä, mutta hänen eilen julkistamansa selvitys valtion alue­hallinnon ja maakuntahallinnon uudistamisesta saattoi rikkoa yhden ennätyksen. Vaikka esityksen ulkopuolelle rajattiin sote-uudistus ja mallin ­rahoitus, Tarasti laati oman ehdotuksensa poikkeuksellisen suuresta hallintoremontista muutamassa viikossa.

Vertailun vuoksi: ensimmäinen ehdotus maakuntaitsehallinnosta tehtiin säätyvaltiopäivillä vuonna 1867, ja ensimmäinen komitean ­tekemä lakiehdotus valmistui vuonna 1881. Sen jälkeen aiheeseen on palattu säännöllisesti, mutta tulosta ei ole syntynyt. Sen sijaan muu hallinto on kasvanut ja tullut koko ajan monimutkaisemmaksi.

Esimerkiksi osasta valtion aluehallintoa huolehtiville ely-keskuksille on annettu tehtäviä yli kahdessasadassa laissa ja tuhannessa pykälässä. Soten poisrajaamisen jälkeenkin Tarasti on käynyt läpi kahdeksan ministeriön hallinnonalat ja niiden tehtävien mahdollisen siirron uusille maakunnille.

Suomalaiset ovat onnistuneet rakentamaan itselleen kuntien ja valtakunnallisen ­tason väliin hallinnon, joka on sekava ja hajanainen. Kokonaisuus on tuskin tehokkain mahdollinen. Demokraattinen valvonta on ollut enintään välillistä.

Tarastin toimeksiannon tiukka aikataulu osoittaa, että koko hallituksella on kiire uudistustensa kanssa. Takaraivossa jyskyttää ajatus, että kaikki pitää saada valmiiksi tämän hallituskauden aikana. Seuraavien vaalien jälkeen on seuraava hallituspohja, joka voikin viedä hallintoa aivan muuhun suuntaan.

Pelko voi olla poliittisesti aiheellinen, mutta kansalaisen näkökulma on toinen. Vaikka uudistukset liittyvät toisiinsa, ne pitää uskaltaa laittaa tärkeysjärjestykseen ja edetä askel kerrallaan. Nyt pitää luoda yksiköt, jotka pystyvät ottamaan sote-palvelujen järjestämisen haltuunsa ja toimimaan pohjana nykyaikaisen maakuntahallinnon rakentamisessa. Rahoitukseenkin tarvitaan malli, jolla pääsee alkuun.

Monen poliitikon ja valmistelijan mielissä kangastelee varmaakin mielikuva siitä, mitkä kaikki asiat ihannetapauksessa sopisivat itsehallinnollisille maakunnille. Täydellisen tavoittelu voi silti nyt olla hyvän vihollinen.

Kansalaisten pitää voida luottaa siihen, että hallintoa uudistetaan palvelemaan ­ihmisiä. Hallinnosta ei saa tehdä puolueiden keskinäisen nokittelun välikappaletta.

Suuret kaupunkiseudut ja varsinkin pääkaupunkiseudun kunnat ovat suhtautuneet epäillen maakunniksi nyt nimettyjen itsehallintoalueiden pystyttämiseen. Huoli on aiheellinen, sillä kaupunkien merkitys kehityksen moottoreina korostuu koko ajan. Helsinki on ehdottanut kaavaillun Uudenmaan alueen pilkkomista kahtia. Myös Espoossa ja Vantaalla on oltu kriittisiä, mutta kuten usein, nytkin pääkaupunkiseudun kunnat ovat keskenään monesta asiasta eri mieltä.

Osittain kyse on kuitenkin turhasta reviirin vartioimisesta. Helsingin metropoli­alueen kehityksen jarru on tähän asti ollut rajojen pilkkoma alue. Kun kerrankin olisi syntymässä toimija, joka pystyisi katsomaan kuntarajojen yli, sen sisälle ei pitäisi heti pystyttää uusia järkevän toiminnan esteitä.

Terveydenhuollon puolella laaja Hus-alue on osoittautunut toimivaksi. Sen pilkkominen olisi todennäköisesti haitallista. Kansalaisnäkökulmasta katsoen pääkaupunkiseudun äänestäjillä olisi vahva asema koko Uudenmaan vaaleissa. Helsinkiläisillä, espoolaisilla ja vantaalaisilla olisi siis runsaasti valtaa uudessa maakuntamallissa, mutta ei välttämättä Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupunkien nykyisillä päättäjillä.