Itsenäisyyden juhlavuonna Suomi määrittelee jälleen suomalaisuutta

Tänään alkaa itsenäisyyden juhlavuosi, jonka tunnuksena on ytimekkäästi Suomi 100. Tarkkaavaisimmat ovat jo ehtineet huomauttamaan, että 2017 Suomi ei täytä sataa vuotta vaan Suomen itsenäisyys. Suomi on ollut olemassa jo ennen itsenäisyysjulistuksen antamista.

Huomautus on hyvä keskustelunavaus, mutta niin on myös jatkokysymys. Milloin sitten Suomi on saanut alkunsa?

Joku voisi piirtää rajan vuoteen 1809, jolloin Suomesta tuli Venäjän keisarikuntaan kuuluva suuriruhtinaskunta. Siitä alkoi kehitys, joka synnytti tänne oman hallinnon ja myöhemmin myös kansalaisyhteiskunnan.

Joku toinen voisi hakea vauhtia kauempaa historiasta, jolloin Suomi oli osa Ruotsia, tai vielä kauempaa ajasta, jolloin useimpien nykyisten suomalaisten esivanhemmat asettuivat nykyisen Suomen alueelle. Vai olisiko suomen kielen kehittyminen sopiva määrittelijä?

Yksi sopiva kohta on jossain vaiheessa 1800-lukua, kun kansallinen kulttuuri alkoi voimistua. Kirjallisuus ja kuvataide alkoivat kuvata Suomea ja sen asukkaita.

Oikeaa vastausta ei ole, mutta kunkin omasta mielestä parhaalta tuntuva vaihtoehto kertoo paljon siitä, miten itse ymmärtää suomalaisuuden.

Itsenäisyyden satavuotisjuhlan aikana todennäköisesti vahvimmin historiasta nousee esiin viime sotien aika ja siitä erityisesti jatkosota. Yksi selitys tähän on ihmisiän pituus. Keskuudessamme on vielä ihmisiä, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet runsaan seitsemänkymmenen vuoden takaiset taistelut. Talvisotaan osallistuneita on jo hyvin vähän.

Sotien muisteleminen on ymmärrettävää, koska niissä on ollut kyse sananmukaisesti elämästä ja kuolemasta. Äärimmäisten tapahtumien läpi katsoen suomalaisuudenkin määritteleminen tuntuu suoraviivaiselta. Sota-aikana jopa vangeille löytyi paikka Suomen puolustamisessa, joten kansakunta on mahdollista nähdä yhtenäisenä kokonaisuutena, jolla on yksi ja sama päämäärä.

Itsenäisyyden alkuvuosina asetelma ei ollut lainkaan niin yksinkertainen. Toisten mielestä suomalaisia olivat vain äidinkielenään suomea puhuvat, toisten mielestä kansaa pystyi edustamaan vain tiettyä poliittista aatesuuntaa kannattamalla. Useamman kerran itsenäisyyden aikana jonkin ryhmän isänmaallisuus onkin asetettu kyseenalaiseksi.

Hyvinvointivaltion kasvaessa suomalaisuuteen on tullut myös taloudellinen ulottuvuus. Hyvinvointipalvelujen ja sosiaaliturvan rahoittaminen on sitonut suomalaiset yhteen, mutta pelko maan rajojen sisä- tai ulkopuolelta tulevista vapaamatkustajista on saanut ihmiset tarkkailemaan toisiaan epäluuloisesti.

Rajojen merkityksen pieneneminen, yhteiskunnan kansainvälistyminen ja talouden globalisoituminen saivat jo hetkeksi monet kuvittelemaan, että oman aseman määrittely suomalaisuuden kaltaisilla sanoilla olisi väistynyt historiaan. Viime vuodet ovat kuitenkin osoittaneet, että monimutkaisessa maailmassa turvallisilta vaikuttavilla yhden sanan mittaisilla määritelmillä on hyvin vahva asema.

Juhlavuosi ohjaa suomalaisia katsomaan taaksepäin, mutta se tarjoaa myös mahdollisuuden katsoa tulevaisuuteen. Keitä suomalaiset ovat 2000-luvulla, ja mitä yhteistä heillä on? Millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia suomalaisuuteen kuuluu? Miten pitää suhtautua siihen maailmaan, joka rajautuu suomalaisuuden piirin ulkopuolelle?

Jokainen suomalaisuutta määrittelevä ominaisuus tulee samalla kertoneeksi, ketkä eivät kuulu joukkoon. Syntyperä, elämäntapa, henkilökohtaiset arvot tai äidinkieli kynnysehtoina jakavat yhtä paljon kuin yhdistävät.

Hedelmällisempi tapa lähestyä kysymystä on unohtaa luettelot ominaisuuksista, joita ihminen tarvitsee päästäkseen mukaan ”meihin” erottuakseen ”muista”. Olisi parempi pohtia, millaiseen käyttäytymiseen suomalaisuus parhaimmillaan johtaa.

Yksi vastaus voisi olla epäitsekkyys. Halu kantaa vastuuta suomalaisista ja Suomen tulevaisuudesta on esimerkki käytännön suomalaisuudesta. Se ei lisää vastakkainasettelua vaan vähentää sitä.

Toinen vastaus voisi olla halu elää samassa yhteiskunnassa. Silloin katse ei ole toisen ihmisen ominaisuuksissa vaan pelisäännöissä, joita yhteiselossa noudatetaan. Itsenäisessä Suomessa pelisäännöt on jouduttu opiskelemaan raskaimman kautta, kun sisäiset jakolinjat tai ulkoinen uhka ovat järkyttäneet yhteiskuntaa.

Siksi kolmas kohta suomalaisuuden määritelmään voisi olla sitoutuminen väkivallattomaan ongelmien ratkaisemiseen. Monessa maailman maassa se ei ole itsestään selvää.