Ilmastonmuutoksen tarina kirjoitetaan kaupungeissa

Yhdysvaltain entisen varapresidentti Al Goren Oscar-palkitusta elokuvasta Epämiellyttävä totuus on ehtinyt kulua jo yli kymmenen vuotta. Dokumentin yksityiskohtien tieteellisestä täsmällisyydestä taitettiin aikanaan peistä, mutta sen vaikutus ilmastonmuutostietoisuuden levittämisessä oli kiistaton. Tarinassa oli voimaa.

Elokuvaa seurannut vuosikymmen oli kansainvälisissä ilmasto­neuvotteluissa melkoista vuoristo­rataa. Vuoden 2015 lopulla aikaan saatu Pariisin ilmastosopimus oli niissä kauan kaivattu huippuhetki.

Historiallisen saavutuksen arvoa ei ole syytä vähätellä. Epämiellyttävää totuutta ei silti pääse pakoon. Vaikka joka ikinen Pariisin sopimuksen allekirjoittajien antama kansallinen lupaus toteutuisi täysimääräisesti, ne eivät riittäisi rajoittamaan globaalin lämpötilan nousua kriittisenä pidetyn kahden asteen rajan alapuolelle.

Lisäksi kaikkien sitoumusten toteutuminen on luvalla sanoen epätodennäköistä. Suoranaisten ilmastoskeptikkojen vaikutusvalta maailmanpolitiikassa on lisääntynyt. Eikä ilmastopolitiikka yllä usein asialistan kärkeen niilläkään valtionpäänmiehillä ja -naisilla, jotka vilpittömästi ymmärtävät haasteen merkityksen. Eteen tulee aina jotain kiireellisemmältä ja tärkeämmältä vaikuttavaa.

Projekti on siis kaukana valmiista. Kuvaan sopii, että kesällä elokuva­teattereihin on tulossa Goren tähdittämä Epämiellyttävä jatko-osa. Vetävälle tarinalle olisi taas tarvetta. Toivottavasti faktat ovat aukottomasti kohdallaan.

Jo ennen Goren paluun ensi-iltaa amerikkalaista ilmastonmuutostarinaa muokkaa toinen supertähti. New Yorkin pitkäaikainen pormestari Michael Bloomberg julkaisi viime viikolla yhdessä ympäristöliike­konkari Carl Popen kanssa kirjan Climate of Hope, jota mainostetaan parhaillaan mediassa näyttävästi.

Puheenvuoroissaan Bloomberg peräänkuuluttaa nykyistä optimistisempaa lähestymistapaa ilmasto­politiikkaan. Katastrofien pelon sijaan veturina pitäisi olla toivo uusista mahdollisuuksista. Sen sijaan että murehditaan hallitusten aikaansaamattomuutta, pitäisi keskittyä vauhdittamaan entisestään kaupunkeja, yrityksiä ja kansalaisia, jotka tekevät jo nyt paljon oikeita asioita ilmaston puolesta.

Upporikkaiden seitsemänkymppisten valkoisten miesten ilmasto­aktivismiin, varsinkin sen markkinaehtoisuutta painottaviin osiin, olisi helppo suhtautua kyynisesti. Parempi kai kuitenkin on, että Bloombergin ja Goren kaltaiset herrat ovat tällä asialla kuin että eivät olisi. Itsestään selvää se ei suinkaan kaikille saman varallisuuskategorian ikätovereille ole.

Presidentti Donald Trumpin jo tekemät tai esittämät linjanmuutokset Yhdysvaltain ilmasto- ja energiapolitiikkaan ovat saaneet ilmastonmuutoksesta huolestuneet amerikkalaiset liikkeelle. Kun Washingtonissa viime viikonloppuna marssittiin tieteen puolesta, olivat ilmastoaiheiset kyltit ja banderollit näkyvästi esillä. Ensi viikonlopulle Valkoisen talon tuntumaan valmistellaan suurta yksinomaan ilmaston­muutokseen keskittyvää protesti­marssia. Syvästi jakautuneessa maassa District of Columbian kupla ei ole koko totuus, mutta totta tämäkin on.

Mielenilmaukset ovat tärkeä osa kansalaisvaikuttamista. Vaarana toki on, että ne jäävät pelkäksi hyvää omatuntoa ostavaksi muoti-ilmiöksi, johon osallistumalla voi helposti kuitata osuutensa hoidetuksi. ”Marssit ovat uusi brunssi”, kuulin viime viikolla todettavan. Planeetan pelastaminen vaatii symbolisten eleiden rinnalle myös pitkäjänteisiä ja kouriintuntuvia tekoja.

Tällaiselle konkreettiselle ilmastopolitiikalle juuri kaupungit ovat otollinen päätöksenteon taso. Rakentaminen, asuminen, liikenne, energiaratkaisut – kaupungeilla on valtava määrä vaikutusvaltaa asioissa, joiden mukana maailmanlaajuinen ilmastopolitiikka joko seisoo tai kaatuu. Eikä paikallisen toiminnan tarvitse olla millään tavalla nurkkakuntaista. Globaaleille kaupunkienvälisille verkostoille uskaltaa povata loistavaa tulevaisuutta.

Tässä on työsarkaa myös vastavalituille kunnan- ja kaupunginvaltuutetuille Suomessa. Kuntapolitiikkakin on kansainvälistä ilmastopolitiikkaa.