Marraskuussa 1920 Pietarissa eli silloisessa Petrogradissa esitettiin yleisölle näytelmä kolme vuotta aiemmin tapahtuneesta Talvipalatsin valtauksesta. Näytelmän 10 000 esiintyjää kiipesivät lopuksi palatsin portin yli 500-henkisen orkesterin tahdittamina. Talvipalatsin valtauksesta rakentui ajan mittaan Venäjän vallankumouksen suuri myytti, joka taas oli kopioitu Ranskan vallankumouksesta: kansa vyöryi heinäkuussa 1789 Bastiljin vankilaan vapauttamaan vankeja. Viime viikolla sama tarina aktivoitui Washingtonin Capitol Hillillä.
Kaikkia kolmea tarinaa yhdistää sama juoni: tarina sorretusta kansasta, joka uhmaa sankarillisesti sortajiaan. Ja jokaisessa tarinassa suhde todellisuuteen on katkennut. Talvipalatsin valtasi puna-armeija, Bastiljista löytyi lopulta seitsemän vankia, Capitolilla saaliiksi saatiin lähinnä selfieitä.
Fantasia sorretusta kansasta puri 1700-luvun Ranskassa ja 1900-luvun Venäjällä, mutta miksi se puree juuri nyt Yhdysvalloissa?
Politiikka on taistelua paitsi asioiden hoidosta myös itsekunnioituksesta: siitä, mitä arvoa minulla on. Talouden rakennemuutosten jäljiltä Yhdysvalloissa on paljon putoajia, joiden on vaikea katsoa itseään peilistä hyvällä mielellä. Kaikki eivät jää sängyn pohjalle, jotkut kehittävät avuksi fantasian itsestään. Siksi turkikset, sarvet, meemit ja selfiet.
Ja siksi Donald Trump. Hänen sekavia touhujaan voi hyvin tulkita niin, että myös Trump on tyytymätön peilikuvaansa ja tyytymättömyys on liki pohjatonta: todellisuuden voi kääntää mihin tahansa asentoon, jotta se palvelee tarinaa suuresta johtajasta. Sama tarina vastaa monen muunkin amerikkalaisen ongelmaan.
Karismaattisten johtajien salaisuus on, että he luovat fantasian, joka pönkittää paitsi johtajan myös hänen seuraajiensa itsetuntoa. Niinpä Trumpkin johtaa ”erityisiä ihmisiä”, kuten hän puhutteli ryntääjiä.
Halu itsekunnioitukseen ei ole kuitenkaan vain Trumpin ja hänen seuraajiensa ongelma. Meillä kaikilla on oma narsismimme: muokkaamme todellisuudesta fantasioita, jotka tukevat itsekunnioitustamme. Yksille se on helpompaa kuin toisille: peiliin on mukavampi katsoa, jos siellä näkyy koulutusta, arvostettu ammatti, työpaikka tai kukoistava perhe.
Nämä menestyjät alkavat helposti ottaa pattiin, varsinkin jos he vielä ovat moraalisesti ylivertaisia ja kertovat kantavansa huolta todella suurista kysymyksistä, kuten ilmastonmuutoksesta. Näin on käynyt Yhdysvalloissa. Vielä 30 vuotta sitten amerikkalaisille oli politiikassa tärkeää omien ehdokkaiden kannattaminen, nykyisin heitä ajavat vihaiset näkemykset vastustajista ja jyrkentyneet mielipiteet.
Suomessa jyrkkyys ja vihamielisyys eivät ole lisääntyneet samalla tavalla. Tämä näkyy esimerkiksi Etlan tutkijan Paolo Fornaron tuoreessa analyysissa. Yleisradion vaalikoneeseen vuosina 2011, 2015 ja 2019 annetuissa vastauksista ehdokkaiden erimielisyys oli kasvanut vain kysymyksissä ilmastonmuutoksesta ja eurojäsenyydestä. Talouspolitiikassa erot ovat hyvin pieniä. Ajatukset maahanmuutosta ja Nato-jäsenyydestä olivat jopa lähentyneet toisiaan.
Suomalaisten maltillisuus ei ole sattumaa. Kun puolueiden kirjo on laaja, päätöksiä pitää tehdä kompromisseina, joihin on yritetty nivoa laajasti eri väestöryhmien etuja. Nämä kompromissit tarjoavat myös itsekunnioitusta ja ylpeyttä suomalaisuudesta laajemmin kuin selkeiden blokkien välinen taistelu, jossa toisten voitto on aina toisten häviö.
Suomessakin toki kuplii: talouden kriisit ja muutokset koettelevat myös monien suomalaisten itsekunnioitusta. Fornaron aiemmassa tutkimuksessa näkyy, että kunnissa, joissa tuloerot olivat suuria, ehdokkaiden näkemykset olivat jyrkempiä. Erityisesti perussuomalaiset ovat olleet ukkosenjohdatin, jonka kautta talouden vaikeudet purkautuvat politiikkaan.
Kannattaa rakentaa yhteiskunta, jossa kaikki voivat katsoa aamuisin tyytyväisenä peiliin. Silloin Arkadianmäelle ei tarvitse ryhtyä rakentamaan panssariaitoja.
Kirjoittaja on viestinnän professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
