Tasavallan presidentti Sauli Niinistön tämän vuoden uudenvuodenpuhe oli vakava, lähes synkkä. Pääosan puheessa sai odotetusti ulko- ja turvallisuuspolitiikka, erityisesti Ukrainan rajoilla kiristyvä jännitys. Tilanne heijastuu myös Suomeen, sillä Venäjä on vaatinut länsimailta takeita Naton laajenemisen rajoittamiseksi, minkä on tulkittu merkitsevän Suomen niin kutsutun Nato-option sulkeutumista.
Niinistö toisti Suomen kannan. ”Suomen liikkumatilaan ja valinnanmahdollisuuksiin kuuluu myös mahdollisuus liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä, jos niin itse päätämme. Naton asia on niin sanottu avoimien ovien politiikka, jonka jatkuminen on Suomelle toistuvasti julkisestikin vahvistettu.”
”Näin suoraa puhetta Niinistöltä on harvoin kuultu.
Niinistö on vuosia kysellyt EU:n turvatakuiden ja solidaarisuuden perään, mutta turhaan. Presidentti on selvästi turhautunut siitä, että sanotaan, mutta ei sanota, mitä tarkoitetaan.
Nyt heikkouden hintaa maksetaan. Niinistö murehti sitä, että Yhdysvallat ja Venäjä neuvottelevat Euroopan asioista eurooppalaisten pään yli. Hän huomautti, ettei Eurooppa voi tyytyä pelkkään ”pakotekoordinaattorin rooliin”.
Mutta mitä, jos ei pelkkiä pakotteita? Niin, sitä itseään: voimaa. Kylmimmän kommenttinsa Niinistö tarjosi mutkan kautta. Hän kertoi ajatelleensa näinä aikoina turvallisuuspolitiikan yhdysvaltalaisen veteraanivaikuttajan Henry Kissingerin oppeja: ”Hänen [Kissingerin] kyynisen lausumansa mukaan silloin, kun sodan välttäminen on ollut joidenkin valtioiden ylimpänä tavoitteena, on kansainvälinen järjestelmä ollut armottomimman jäsenensä armoilla.”
Näin suoraa puhetta Niinistöltä on harvoin kuultu. Käytännössä hän sanoo, että länsimaiden täytyy olla valmiita vastustamaan Venäjää viime kädessä voimalla. Mistään aseiden kalistelusta ei ole kyse vaan vanhasta roomalaisesta ajatuksesta: Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan.
Vaarana on, että muuten Venäjä pakottaa lännen yhä uusiin myönnytyksiin. Ajatusta lännen heikkoudesta on Kremlissä vahvistanut se, että Yhdysvallat ei noudattanut omaa uhkavaatimustaan kemiallisten aseiden käytöstä Syyriassa vuonna 2013, reagoi heikosti Krimin miehitykseen 2014 ja pakeni nolosti Afganistanista. Ja Yhdysvaltojen voiman Venäjä sentään ottaa lukuun, EU:ta selvästikään ei.
Niinistö on pitänyt yllä keskusteluyhteyttä suurvaltojen johtajien kanssa. Se on nostanut esiin kysymyksen, voisiko Suomelle olla tarjolla jonkinlainen välittäjän rooli. Tässä puheessa presidentin sävy oli toinen.
”Ne [Venäjän vaatimukset] ovat ristiriidassa Euroopan turvallisuusjärjestyksen kanssa. Etupiirit eivät kuulu 2020-luvulle. Kaikkien valtioiden täysivaltainen tasa-arvoisuus on keskeinen perusperiaate, jota kaikkien tulee kunnioittaa.”
Viesti on selvä: kun vaatimukset kyseenalaistavat Suomen suvereniteetin, ei ole kompromissien aika. Vaatimukset pitää vain torjua.
Vaikeutunut tilanne ei onneksi yllätä Suomea housut kintuissa, sillä Suomessa ei ole koskaan langettu kuvitelmiin voimapolitiikan katoamisesta. ”Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on vakaa. Se on rakennettu kestämään vaikeitakin aikoja. Nopearytmisessä maailmassa on entistäkin arvokkaampaa tietää, milloin kiiruhtaa, milloin malttaa”, Niinistö arvioi.
Suomen ja Venäjän suhteesta on usein puhuttu paradoksein, sillä kysymykseen ei ole selvää saati pysyvää ratkaisua. Televisiosta on viime päivinä katseltu dokumenttia suomettumisen vuosista. Silloin Suomen tilanne määriteltiin usein niin, että Suomella on sitä enemmän liikkumavaraa lännessä, mitä paremmat suhteet meillä on itään.
Nykytilanne tiivistyy toiseen paradoksiin: mitä lähemmäs Venäjä Suomen haluaa, sitä kauemmas Venäjästä Suomi haluaa. Se Vladimir Putinin kannattaisi ymmärtää.
Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.
