Suomettumisesta pitää puhua ja sitä pitää tutkia uudelleen ja uudelleen - Pääkirjoitus | HS.fi

Suomettumisesta pitää puhua ja sitä pitää tutkia uudelleen ja uudelleen

Viime päivinä on puhuttu taas paljon suomettumisesta Ylen Kylmän sodan Suomi -dokumenttisarjan innoittamana.

Neuvostojohtaja Leonid Brežnev ja tasavallan presidentti Urho Kekkonen tervehtivät toisiaan syyskuussa 1961.

7.1. 2:00 | Päivitetty 7.1. 6:19

Suomessa on viime päivinä puhuttu taas paljon suomettumisesta. Sytykkeen on antanut Ylen Kylmän sodan Suomi -dokumenttisarja, joka kirjailija Jari Tervon juontamana keskittyy suomettumisen kriittiseen perkaamiseen.

Saksankielisessä Euroopassa 1960-luvulla keksitty termi Finnlandisierung tarkoitti alun perin pienen maan vapaaehtoista mukautumista suuren naapurimaan intresseihin säilyttääkseen itsenäisyytensä. Sitähän Suomen suhde Neuvostoliittoon sotien jälkeen oli. Suomessa kuitenkin loukkaannuttiin, kun termi sai maailmalla nopeasti myös pilkallisen sävyn. Tämä vanha ärtymys on näkynyt nyt myös Ylen sarjaan kriittisesti suhtautuvien happamissa kommenteissa, joissa on haluttu puolustaa silloista politiikkaa.

Suomettumista on kuitenkin käytävä läpi, vaikka se sen ajan kellokkaista tuntuisi ikävältä. Siihen sisältyi paljon vastenmielisiä ja suorastaan ällöttäviä piirteitä, joista aikuisena itseään pitävän kansakunnan on pystyttävä keskustelemaan ja ottamaan opiksi. Ylen sarja on tervetullut osa tätä prosessia. Sarja on näkemyksellinen ja keskittyy suomettumisen rumimpaan puoleen, koska erityisesti siinä oli puristettavaa mätää. Innostuneen vastaanoton perusteella sarja on saanut monet kiinnostumaan aihepiiristä laajemminkin uudella tavalla

Se on hyvä, sillä kausi oli Suomen historiassa merkittävä. Samalla on hyvä muistaa, että suomettumisessa oli kaksi haaraa, jotka olivat toki sidoksissa toisiinsa. Niistä toinen oli ulkopoliittinen, toinen sisäpoliittinen.

Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Vladimir Sobolev, tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Mauno Koivisto Neuvostoliiton ja Suomen yya-sopimuksen 33. vuosipäivän juhlassa vuonna 1981.

Lähtötilanne oli epätoivoinen. Suomi oli ollut maailmansodassa hävinneiden joukossa. Suomi oli yksin Neuvostoliiton armoilla, mistä ei aikalaisilla ollut epäselvyyttä. Kun Suomen Tukholman-lähettiläs G. A. Gripenberg lokakuussa 1944 sanoi Ruotsin ulkoministerille Christian Güntherille toivovansa voivansa vastakin käydä kertomassa tilanteesta Suomessa, ”sillä mikään ei ole epämukavampaa kuin tulla hirtetyksi hiljaisuudessa”, ministeri vastasi sanomalla, ettei Ruotsi voi tehdä mitään Suomen hyväksi. Britit puolestaan vaativat Suomelle vielä tiukempia sotilaallisia rajoituksia kuin neuvostoliittolaiset. Yhdysvallat näki Suomen itsenäisyyden hyödyllisenä, muttei lopulta ehdottomana tavoitteena.

Neuvostoliitolle piti vuokrata tukikohdaksi Porkkala tykinkantaman päästä Helsingistä samalla, kun ei ollut varmuutta, voiko Suomi säilyttää esimerkiksi ilmavoimat ja sotilastiedustelun. Alkoi hidas hivutus liikkumatilan kasvattamiseksi, mitä Neuvostoliitto yritti kaikin tavoin estää. Se vaati oveluutta ja älyä, mutta tuotti takaiskujen lisäksi myös onnistumisia, kuten EEC-vapaakauppasopimuksen. Vapauttava pelastus tuli vasta Neuvostoliiton romahduksen myötä.

Tähän vääntöön kuului myös teennäinen ja valheellinen puhe ystävyydestä ja luottamuksesta. ”Sanat ystävyydestä olivat kuin liturgia kirkossa. Ne olivat isoja sanoja, jotka eivät vastanneet suhteittemme oikeaa tolaa. Mitä se sellainen ystävyys oli, kun epäluottamus kuitenkin säilyi ja jatkuvasti syntyi uusia jännitteitä?”, tilannetta kuvasi HS:n haastattelussa myöhemmin (HS 28.10. 2012) entinen neuvostodiplomaatti Juri Derjabin, joka toki neuvostovuosina oli ”kirkkokuoron” keskeisimpiä solisteja.

Tiukasti salassa pidetyn oveluuden ja taidon verhoaminen valheeseen oli kuitenkin kohtalokasta, kuten valehtelu usein on. Valheen ja totuuden raja hämärtyi ennen kuin liukeni monilta kokonaan. Suomen eliitti suometti itsensä, asettui jopa enemmän rähmälleen kuin Neuvostoliitto odotti ja alkoi kilpailla Neuvostoliiton suosiosta.

Presidentti Urho Kekkonen itsevaltaistui, määritteli itsensä korvaamattomaksi ja jatkoi virassaan, kunnes hänet piti taluttaa siitä pois. ”Neuvostovastaisuudesta” tuli lyöntiase, jolla ihmisen ura voitiin katkaista ja hänet eristää. Nuoriso vasemmistolaistui Suomessa, niin kuin monessa muussakin länsimaassa, mutta Suomessa etujoukko marssi stalinismiin asti ja ryhtyi taistolaisiksi.

Taistolaisten merkitys hiipui nopeasti 1970-luvun alkupuolella, mutta vuosikymmenestä tuli suomettumisen ajan synkin. Sananvapauden kaventumisesta todisti sekin, että vielä 1950-luvulla Suomessa julkaistiin paljon todenmukaisia kirjoja Neuvostoliitosta, mutta 1970-luvulla se ei enää sopinut. Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsynin romaanin Vankileirien saaristo ensimmäinen osa piti julkaista poliittisista syistä suomeksi Ruotsissa.

Käytännössä koko puoluekenttä suomettui, niin myös media. Pahiten se näkyi Yleisradiossa, mutta suomettumiseen ja itsesensuuriin alistui myös Helsingin Sanomat.

Suomi selvisi kylmästä sodasta taidon, talvisodassa näytetyn voiman ja lopulta myös tuurin avulla. Suomesta tuli suomettumisen aikana pohjoismainen hyvinvointivaltio edullisen idänkaupan myötä.

Menestyksessä oli nolo puoli eli sisäinen suomettuminen. Eliitin, myös yritysmaailman patruunoiden, heittäytyessä rähmälleen kansa kyllä tiesi Neuvostoliiton olemuksen, Ladan ja Fordin eron, Mallorcan ja Sotšin eron, neuvostoliittolaisen ja yhdysvaltalaisen viihteen eron, mutta oli lopulta pääosin hiljaa ja tuudittautui alamaisuuteen.

Sisäpolitiikan suomettuminen vei luottamusta poliitikkoihin ja järsi kansakunnan moraalista selkärankaa. Se muistutti, että vaikka Suomella on ollut monta kertaa hyvä herraonni, sillä on myös koohotuksille altis eliitti.

Siksi suomettumisesta pitää puhua ja kiistellä, sitä pitää tutkia uudelleen ja uudelleen.

Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?