Venäjän suurlähetystö Tehtaankadulla tunnettiin takavuosina paikkana, jossa suomalaispoliitikot kävivät esittelemässä selkärankansa notkeutta. Ne ajat ovat onneksi jo kaukana, mutta senkin jälkeen venäläiset diplomaatit on tunnettu tehokkaina toimijoina, sillä Venäjä on lähettänyt tärkeänä pitämäänsä naapurimaahan lahjakasta väkeä.
Kaikki kuitenkin muuttui yhdessä yössä 24. helmikuuta. Sen jälkeen suurlähetystön edessä on osoitettu mieltä Ukrainan puolesta ja Venäjää vastaan. Paikalle on tuotu omatekoinen katukilpi, jolla Tehtaankatu halutaan muuttaa Zelenskyinkaduksi. Idea on saatu Washingtonista, jossa Venäjän suurlähetystön edessä oleva aukio nimettiin Boris Nemtsovin aukioksi Venäjällä vuonna 2015 murhatun oppositiopoliitikon mukaan. Lähetystössä mielenosoituksiin ei ole reagoitu kuin vähän verhojen raosta tähyilemällä.
Suurlähettiläs Pavel Kuznetsov on pysynyt poissa julkisuudesta. Tehtaankatu ei myöskään ole osallistunut Venäjän ulkoministeriön somepropagandan jakeluun toisin kuin monet muut suurlähetystöt. Ehkä venäläisdiplomaatit ymmärtävät, ettei loanheitosta olisi kuin haittaa.
Suojelupoliisin mukaan venäläisten diplomaattien ja tiedustelijoiden toiminta on vaikeutunut, kun suomalaiset ovat kääntäneet heille selkänsä. Suomen suunta osoittaa nyt kohti Natoa.
Venäjän diplomatialle kyseessä on paha epäonnistuminen. Unohtuiko Suomi kokonaan strategisista laskelmista vai uskoivatko venäläiset hoitavansa sodan niin nopeasti, ettei Suomi ehdi eikä sitten enää uskallakaan tehdä mitään? Suomen Nato-optiota venäläiset eivät tainneet kovin paljon pelätä.
Niin tai näin, Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys on Venäjälle valtava tappio. Sen odotetaan johtavan ilkeisiin vastatoimiin. Merkkejä kampanjasta on jo näkyvissä. Jalan polkeminen harmista on ymmärrettävää, muttei viisasta. Venäläisten kannattaisi tajuta, että he pakottivat Suomen valitsemaan puolensa, vaikka Suomi viihtyi aidallaan oikein hyvin. Niin myös suurin osa kansasta.
Historiaa tarkastellessa huomaa, että enemmistö suomalaisista on johdonmukaisesti kannattanut mahdollisimman hyviä suhteita itänaapuriin. Se nähtiin autonomian aikana: Suomi pysyi lojaalina silloinkin, kun muut kansat kapinoivat. Vasta, kun Venäjä alkoi syödä Suomen asemaa, mielipiteet muuttuivat. Sittenkin enemmistö itsenäistymiselle löytyi vasta, kun vallankumous vei Venäjän valtatyhjiöön. Itsenäistymisen jälkeen valtiojohto torjui Mannerheimin haaveet bolševikkeja ja Pietaria vastaan hyökkäämisestä. Natsismikaan ei koskaan saanut Suomessa suurta suosiota, vaikka muuta saamme varmaan lähiaikoina kuulla.
Vanhasuomalainen J. K. Paasikivi talutti sotien jälkeen Suomen uuden idänpolitiikan linjalle, joka kesti jopa Neuvostoliiton hajoamisen. EU-maanakin Suomi on niin kovasti halunnut pitää suhteita yllä, että se on välillä vaatinut silmien sulkemista ikäviltä tosiasioilta. Kaasuputkissa tai ydinvoimaloissa ei haluttu nähdä mitään poliittista. Naamioiden riisumiseen asti hyvä suhde Venäjän johtoon oli Suomen presidentille poliittinen voimavara.
Suomalaisten Nato-kanta on pakon edessä muuttunut, perusasenne Venäjään ja varsinkaan venäläisiin ei välttämättä ole. Jatkossakin suomalaiset haluaisivat pitää naapurimaahansa niin toimivia suhteita kuin mahdollista, nyt vain uusista lähtökohdista Naton jäsenenä.
Venäjä voi hyväksyä uudet realiteetit tai karkottaa suomalaiset kostotoimilla entistä kauemmas. Viisas linjaus edellyttäisi venäläisiltä virheensä myöntämistä. Siksi he varmaan vain kaivavat syvemmäksi kuoppaa, jossa seisovat.
Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.