Tulosopimusten perään on enää turha haikailla

Varapuhemies Antti Rinteen (sd) ehdotus ”raamisopimuksesta” sai saman tien hylkäävän vastauksen Elinkeinoelämän keskusliitolta.

Eduskunnan varapuhemies Antti Rinne (sd) viettää kesäänsä Turun saaristossa.

3.8. 2:00

Eduskunnan varapuhemies, entinen pääministeri ja Sdp:n entinen puheenjohtaja Antti Rinne kaivoi lehtihaastattelussa (HS 30.7.) esiin vanhan keinon inflaation pitämiseksi edes jollain tapaa kurissa: työmarkkinoiden keskusjärjestöt sopisivat keskenään jonkinlaisen ”raamin”, jonka puitteissa palkkoja korotettaisiin.

Rinteen ehdotus sai saman tien tyrmäyksen Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) toimitusjohtajalta Jyri Häkämieheltä. Aina kun joku palkansaajien edustaja on esittänyt jotain edes kaukaisesti keskitettyyn ratkaisuun viittaavaa, Häkämies on pikapikaa tyrmännyt ajatuksen. Häkämiehen kannanotot eivät kuitenkaan ole pelkästään hänen omiaan. Hän sanoo ääneen EK:n hallituksen linjan.

EK lopetti itseltään mahdollisuuden keskusjärjestötason palkkasopimuksiin jo vuosia sitten, eikä tilanteeseen ole näillä näkymin tulossa muutosta.

Työmarkkinoista puhuttaessa käsitteet hämärtyvät usein. Tupo, viralliselta nimeltään tulopoliittinen kokonaisratkaisu, mielletään usein samaksi kuin keskitetty tuloratkaisu eli keskusjärjestöjen keskenään tekemä sopimus.

Tupoissa keskeisenä toimijana oli valtiovalta, siis kulloinenkin hallitus. Kun Rinne alkaa puhua veronkevennyksistä, ollaan jo perinteisten tupojen äärellä. Entisaikojen tupoissa sovittiin palkkojen lisäksi muun muassa veronkevennyksistä, sosiaalisista uudistuksista ja jopa indeksiehdosta, jos inflaatio kiihtyi yli arvion. Ainakaan siihen maailmanaikaan ei ole paluuta.

Tupoissa oli pienipalkkaisten työntekijöiden kannalta kieltämättä paljon hyvää. Palkkoja korotettiin niin sanotulla sekalinjalla: pienipalkkaiset saivat korotuksensa senttien mukaan, suuripalkkaiset prosenteissa laskettuna. Suuripalkkaiset saivat kuitenkin enemmän lisäeuroja kuin pienipalkkaiset.

Vallitseva suuntaus on kohti yrityskohtaista sopimista.

Lisätasoitusta pienipalkkaisille tuli, kun tupoihin sovittiin naispalkkaerä ja matalapalkkaerä. Nekin hyödyttivät erityisesti palvelualojen naisvaltaisten työntekijöiden, kuten siivoojien ja kaupan myyjien, palkkakehitystä.

Vastaavasti työnantajat suhtautuivat malliin karsaasti, samoin kuin julkisen sektorin ylempiin palkkaluokkiin kuuluvat. Työnantajien mielestä tupo – raamisopimuksenakin – oli liian jäykkä eikä huomioinut riittävästi eri toimialojen ja yritysten tilannetta.

Vallitseva suuntaus onkin kohti yrityskohtaista sopimista. Metsäjätti UPM halusi talvella saman tien liiketoimintakohtaiset sopimukset, ja saikin sellaiset pitkän lakon jälkeen – ainakin nimellisesti.

Rinne oli ennen politiikkaan hyppäämistään vuosia ammattiliittojen puheenjohtaja. Hän siis tietää, mistä puhuu, kun hän puhuu tulopolitiikasta. Suomessa on kuitenkin lähinnä huonoja kokemuksia siitä, kun poliitikot sekaantuvat työmarkkinoiden toimintaan. Kokoomuksen kampanjointi ”Sari Sairaanhoitajalla” vuoden 2007 eduskuntavaalien alla oli alkusysäys palkkakierteelle, jonka seuraukset alkavat vasta nyt haihtua.

Rinne ja Häkämies olivat sentään yhdessä asiassa samaa mieltä: keväällä sovittelulautakunnan esityksestä tehty kunta-alan palkkaratkaisu oli haitallinen, jopa tuhoisa. Arvioon on helppo yhtyä.

Sovittelulautakunnan ehdotuksen mukaan kunta-alan palkansaajat saavat viidessä vuodessa yhteensä viisi prosenttiyksikköä suuremmat korotukset kuin teollisuudessa muodostuva niin sanottu yleinen linja. Hoitajien Tehy ja Super saavat samat korotukset joka tapauksessa, mutta se ei niille riitä.

Sovittelulautakunnan ratkaisu saattaa pahimmillaan merkitä nopeasti kiihtyvää palkkainflaatiokierrettä. Inflaatiopaineita lisääviä tekijöitä on valmiiksi muitakin, kuten energian ja ruoan hintojen nousu.

Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?