Elisabet II oli auringon­laskun kuningatar

Kuningatar Elisabet II edusti jatkuvuutta ja periksi­antamattomuutta ajassa, jossa Britannia taantui ja hukkasi itsensä.

Kuningatar Elisabetin muistokuva Pariisin suurlähetystössä.

9.9. 16:30

Kruununprinsessa Elisabet lupasi 21-vuotiaana pitämässään radiopuheessa uhrata koko elämänsä alamaistensa palvelemiseen. Viime tiistaina kuningatar Elisabet II otti vastaan hallituskautensa 15. pääministerin Liz Trussin Balmoralin linnassa Skotlannissa. Lehtikuviin tallentui kuningattaren mustunut käsi, joka näytti siltä, että siitä oli irrotettu kanyyli. Kuningatar oli noussut kuolinvuoteeltaan täyttämään velvollisuuttaan.

Englannin kuningashuoneen juuret ulottuvat kaukaisiin aikoihin, joissa kirjoitettu historia sekoittuu tarujen ja myyttien usvaan. Se antaa kuningashuoneelle ikuisuuden auran, joka on säilynyt, vaikka harva enää arvelee monarkin saaneen valtaansa Jumalalta (vielä vuonna 1964 niin uskoi kolmasosa briteistä).

Poliittisesta vallasta riisuttuna Englannin monarkin tehtäväksi on jäänyt olla uuttera lautta, joka kantaa perinnettä eteenpäin. Ei tehdä, ainoastaan olla. Harva monarkki on onnistunut siinä yhtä hyvin kuin torstaina kuollut Elisabet II.

Naishallitsijoilla on Englannissa hyvä maine, sillä Elisabet II:n maineikkaiden edeltäjien Elisabet I:n (vallassa vuosina 1558–1603) ja Viktorian (vallassa vuosina 1837–1901) pitkien hallituskausien aikana maa kukoisti ja teki valloituksia. Sen sijaan Elisabet II:n kausi oli tappioiden ja nöyryytysten aikaa, vaikka se on helppo unohtaa, kun kuuntelee ylistystä, jota edesmenneen kuningattaren ylle nyt vuodatetaan.

Elizabeth Alexandra Mary syntyi vuonna 1926 brittiläiseen imperiumiin, josta sanottiin, ettei aurinko koskaan laske sen yllä. Sen jälkeen aurinko ei muuta tehnytkään kuin laski. Toinen maailmansota, Intian itsenäistyminen vuonna 1947 ja Suezin kriisi vuonna 1956 näyttivät Britannialle paikkansa, eikä se ollut paikka auringossa vaan suurvaltojen varjossa.

Imperiumi luhistui, Britannia rapistui. Kun teollisen vallankumouksen veturi pysähtyi, hiilikaivokset suljettiin, koneet jäivät ruostumaan ja vanhat teollisuuskaupungit vaipuivat synkkyyteen. Lontoo ja muutama muu suurkaupunki suuntasivat globaaliin tulevaisuuteen, mutta suuri osa maasta tarrautui muistoihin vanhoista hyvistä ajoista, joita ihmisille symboloivat kuningatar ja James Bond.

Elisabetista ei koskaan pitänyt tulla monarkkia; hän ei sellaiseksi halunnut eikä ilmeisesti tehtävästään nauttinut. Mutta juuri se teki Elisabetista hyvän kuningattaren.

Elisabetia on kuvattu maltilliseksi ja velvollisuudentuntoiseksi ihmiseksi, joka ei suhtautunut intohimoisesti juuri muuhun kuin hevosiin ja koiriinsa. Niin voi ollakin, mutta vaikeaa olla varma, sillä monarkki on Britanniassa ainoa, jolta puuttuu mielipiteenvapaus. Todelliset ajatuksensa kuningatar kirjasi päiväkirjoihinsa, joiden julkistaminen varmasti muuttaa kuvaamme Elisabetista.

Elisabet ei halunnut monarkiksi, mutta juuri se teki hänestä hyvän kuningattaren.

Huolettomia nuoruusvuosia Elisabetille ei montaa suotu, sillä hän nousi kuningattareksi jo 25-vuotiaana isänsä kuoltua. Elisabetin ja prinssi Philipin avioliiton alkuaikoja varjostivat aviomiehen ego-ongelmat. Sama tilanne toistui kuningattaren elämässä yhä uudestaan ja uusissa sukupolvissa: muut perheenjäsenet rimpuilivat heille varatuissa rooleissa, joten kuningattaren oli pysyttävä omassaan sitäkin tiukemmin.

Kuningasperheen sisälle rakentui pysyvä jännite, jonka yhdellä puolella oli instituutio, toisella puolella sitä edustavat ihmiset. Näiden julkiset törmäykset tarjosivat kansalle peilin, joka auttoi ihmisiä käsittelemään suhtautumistaan muuttuviin arvoihin ja normeihin: mitä minulta elämässä odotetaan, mitä itse haluan.

Kuningasperhe tuotti loputtomasti aineistoa medialle, joka ehti Elisabetin aikana kokea monia kehitysvaiheita etäisen kunnioittavista hovitoimittajista skandaalitabloidien kautta sosiaaliseen mediaan. Alkuaikoina kuningashuone yritti suojella arvovaltaansa rajoittamalla julkisuuttaan, mutta myöhemmin se oppi rakentamaan omaa mediabrändiään, jonka arvo tuntuu merkityksellisyyden tunteita janoavassa jälkimodernissa tarinayhteiskunnassa vain kasvavan.

Median valokeilassa kuningashuoneesta tuli loputon saippuaooppera, jonka käänteitä seurattiin kaikkialla maailmassa. Kunnollista ja hiukan tylsää kuningatarta vastassa oli tyypillisesti kapinallinen nuori nainen, jossa roolissa olivat eri aikoina kuningattaren Margaret-sisko, kuningattaren miniä Sarah Ferguson sekä kruununprinssi Charlesin puoliso prinsessa Diana, joka ei tyytynyt ainoastaan rimpuilemaan roolissaan vaan repäisi itsensä siitä irti ja oli samalla kaataa kuningashuoneen kulissit. Nyt kapinallisen roolissa on prinssi Harryn puoliso Meghan Markle.

Vaikeina hetkinä on noussut kysymyksiä myös kuningashuoneen tulevaisuudesta. Mihin Britannia tarvitsee ikivanhoja traditioita vaalivaa, tunnekylmää perhettä, joka viettää outoa ja joutilasta elämää keskiaikaisissa linnoissa?

Tasavaltalaiset eivät ole kuitenkaan päässeet niskan päälle, eikä heitä nytkään ole kuin noin viidesosa kansasta. Tärkeä syy siihen oli juuri Elisabet-kuningatar, jonka suosio kasvoi viime vuosina entisestään, kun britit taas kerran etsivät itseään ja paikkaansa brexitin, koronavirusepidemian ja muiden kriisien keskellä. Keep Calm and Carry On oli Britannian sota-ajan iskulause, jonka mukaan kuningatar elämänsä eli.

Kuningatar on kuollut, mutta kuningas elää. Uusi kuningas Charles III ei kuitenkaan nauti samanlaista arvostusta kuin äitinsä, millä voi olla vaikutusta esimerkiksi Skotlannin itsenäisyyshaluun tai siirtomaavallan raunioille pystytetyn Kansainyhteisön tulevaisuuteen. Kuningashuonetta Charles pystyy tuskin kuitenkaan kaatamaan, joten näytelmä jatkuu, vaikka näyttelijät vaihtuvat.

Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?