Sotiminen vie huomion ukrainalaisten pakkosiirroista

Venäjä siirtää suodatusleirijärjestelmän kautta siviiliväestöä pois kotiseuduiltaan valtaamillaan ukrainalaisalueilla. Systemaattinen toiminta on rakennettu kannattelemaan niin sodankäyntiä kuin vallattujen alueiden poliittista hallintaakin.

18.9. 2:00 | Päivitetty 18.9. 9:06

Kun Venäjä hävitti Tšetšeniaa tuoreen presidenttinsä Vladimir Putinin johdolla vuosituhannen vaihteessa, virallisen propagandan mukaan kyse oli “terrorismin vastaisesta operaatiosta” eikä sodasta.

Kapinallisessa tasavallassa käytiin tuolloin jo toistamiseen tuhoamissotaa, josta kovimman hinnan maksoi paikallinen siviiliväestö. Alkuvuodesta 2000 maailmalle alkoi kiiriä huolestuttavia tietoja niin sanotuista suodatusleireistä.

Venäjä oli jälleen ottanut käyttöön järjestelmän, jonka avulla sotilaat ja puolisotilaalliset joukot erottelivat väestöä mielivaltaisesti kapinallisiin ja siviileihin. Naapuritasavaltoihin paenneiden evakoiden todistajalausunnoista kävi ilmi, että piikkilanka-aitojen takana kidutettiin, pahoinpideltiin ja myös teloitettiin. Tällaisista leireistä oli kokemuksia jo ensimmäisen Tšetšenian sodan ajalta 1994–1996.

Leimallista oli se, että riippumattomia kansainvälisiä tarkkailijoita päästettiin Tšetšeniaan erittäin rajoitetusti. Sen sijaan presidentti Putin nimitti paikan päälle helmikuussa 2000 oman ihmisoikeusvaltuutettunsa, Vladimir Kalamanovin. Vuoden päästä Kalamanov totesi olevansa kuin “klovni sirkuksessa ilman virallista valtaa”.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin sota-sana on jälleen pannassa Venäjällä, nyt vankilatuomion uhalla. Niin ikään pannassa ovat kansainväliset humanitaariset järjestöt, joiden pääsyä Itä-Ukrainan suodatusleireille Venäjä rajoittaa.

Viime viikolla Yhdistyneiden kansakuntien poliittisten asioiden johtaja Rosemary DiCarlo vaati turvaneuvostossa niin Punaisen Ristin kansainväliselle komitealle kuin YK:n ihmisoikeusvaltuutetuillekin rajoittamatonta pääsyä sodan takia pidätettyjen ihmisten luokse Venäjän hallitsemilla alueilla.

Näitä vaatimuksia tulisi nyt painokkaasti tukea maailmanlaajuisesti siitä huolimatta, että aktiivinen sotiminen vie huomiota suodatusleiri­järjestelmältä. Väestönsiirtojen mittakaava on täysin eri luokkaa Tšetšeniaan verrattuna.

Arviot nykyisten suodatusleirien kautta kulkeneiden ukrainalaisten määrästä vaihtelevat noin miljoonan ja lähes kolmen miljoonan välillä. Tämä kertoo paljastavasti, kuinka vähän Venäjälle suuntautuvista pakkosiirroista ja toisaalta vapaaehtoisesta muuttoliikkeestä tiedetään kansainvälisesti.

Yhdysvallat arvioi heinäkuussa, että venäläiset viranomaiset ovat kuulustelleet, pidättäneet ja pakkosiirtäneet 900 000–1,6 miljoonaa Ukrainan kansalaista. Heistä 260 000 on ollut lapsia. Suodatuksen seurauksena perheenjäseniä on erotettu toisistaan. Väkivalta on ollut yleistä. Osa ihmisistä on kadonnut, jos he ovat olleet poliittisesti tai sotilaallisesti “epäilyttäviä”.

“Luvut vaihtelevat valtavasti. Emme tarkalleen tiedä, mitä kadonneille ihmisille on tapahtunut, emmekä suodatusleirien kautta kulkeneiden ihmisten määrää. Se on ongelmallista”, sanoo Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin vieraileva tutkija Ilmari Käihkö.

“Siviilien pakkosiirrot ovat kansainvälisen lain mukaan rikos ihmisyyttä vastaan.”

Yhdysvaltalainen tutkimusryhmä julkaisi elokuun lopussa raportin, jossa se oli muun muassa modernia satelliittiteknologiaa hyödyntäen identifioinut 21 pidätyskeskusta Venäjän hallitsemilla ukrainalaisalueilla. Raportti on osaltaan ollut osoittamassa, että suodatustoiminta on systemaattinen osa niin sodankäyntiä kuin vallattujen alueiden poliittista hallintaakin.

Rikosten selvittämiseen voi olla paremmat mahdollisuudet kuin Tšetšenian sotien aikana. Tuolloin kyse oli Venäjän sisäisestä konfliktista, jonka jälkiä oli helpompi peitellä. Nyt Ukrainan takaisin valtaamilta alueilta saadaan nopeasti uutta tietoa. HS raportoi perjantaina Izjumin kaupungista, kuinka ukrainalaisviranomaiset kaivoivat yli 400 hautapaikkaa auki vain joidenkin kilometrien päässä rintamasta.

Huolellinen dokumentointi, tutkimus sekä teknologian hyödyntäminen ovat avaimia sotarikosten selvittämiseen – ja toivottavasti lopulta oikeuden toteutumiseen.

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?