Britannian työaikakokeilun tulokset näyttävät ensi silmäyksellä upeilta. Kokeilussa testattiin nelipäiväistä työviikkoa tai lyhyempää työaikaa puolen vuoden ajan 61 yrityksessä 2 900 työntekijällä. Kokeilun aikana työntekijöiden stressi helpotti, työtyytyväisyys parani ja poissaolot vähenivät samaan aikaan kun heidän tuottavuutensa pysyi entisellään tai jopa nousi. Suomessa esimerkiksi opetusministeri Li Andersson (vas) ja kansanedustaja Matias Mäkynen (sd) ovat innostuneet tuloksista.
Samanlaisia reaktioita kuultiin, kun vastaava työaikakokeilu toteutettiin Islannin julkisella sektorilla vuosina 2015–2019. Kyseisen kokeilun tarkempi analyysi latisti kuitenkin alkuinnostusta. Molemmissa kokeiluissa työteho lisääntyi, koska työntekijät otettiin mukaan suunnittelemaan töiden organisointia. Kokouksia ja taukoja karsittiin tai lyhennettiin. Työntekijöitä kiritti paitsi lupaus lyhyemmästä työajasta myös kokeiluun osallistuminen. Niin kutsuttu Hawthorne-ilmiö tarkoittaa, että ihmiset muuttavat käyttäytymistään, kun heitä tarkkaillaan.
Työntekijän kuuleminen ja motivoiminen voivat lisätä tuottavuutta, mutta se ei oikeastaan liity työajan lyhentämiseen. Yhtä hyvin tuottavuuden kasvu voidaan korvata palkankorotuksella.
Ei tietenkään ole mitään periaatteellista syytä siihen, miksi työajan pitäisi olla juuri samanlainen kuin nykyisin. Työajan lyhentäminen on ihan hyvä tavoite, vaikka työvoimapulan aikana ongelmallinen. Mutta jos työajan lyhentäminen olisi taloudellisestikin kannattava ihmelääke, miksi useammat yritykset eivät ole jo siirtyneet siihen? Senhän pitäisi olla kilpailuetu.
SAK ehti jo ehdottaa työaikakokeilun aloittamista ensi vaalikaudella Suomessa. Miksi viivytellä? Työajan lyhentämisen voisi vaikka heti aloittaa vasemmistopuolueiden ja ay-liikkeen virkailijoista, jotka ottavat varmasti iloisina vastaan nelipäiväisen työviikon nykyisellä palkalla.
Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.