Vuonna 2014 Suomessa ja Ruotsissa syntyi kirjakohu. Sen keskiössä oli lähiöitä käsittelevä Gunna Grähsin lastenkirja Dino och lilla Kurren. Siinä pikkupoika löytää kotitalonsa pihapuskista aiemman polven maahanmuuttajan, kaljakassista juopottelevan ”Heikin”.
Kirja sai jotkut ruotsinsuomalaiset barrikadeille. Heikki muistutti laivan tuomia ja viinan viemiä siirtolaisia, joiden kuva eli Ruotsissa suomalaisen stereotyyppinä. Kirjasta vaadittiin kannanottoa Ruotsin syrjintäasiamieheltä.
HS kertoi heinäkuussa 2014 Dino Och Lilla Kurren -kirjasta nousseesta kohusta.
Kohu laantui, viranomainen vetosi sananvapauteen, "Heikit” vaipuivat historiaan. Mutta mitä pitäisi tehdä, jos Dino och lilla Kurren ilmestyisi uudelleen? Vaihtaa Heikki vaikkapa Gunnariksi, ettei stereotypia palaa?
Tällaisesta tarinoiden ”siivoamisesta” on väitelty viime viikot.
Roald Dahlin (1916–1990) kirjoista poistetaan nykykorviin nimittelevää sanastoa: hahmoja ei kuvailla enää ”rumiksi” tai ”valtavan lihaviksi” (HS 20.2.) Disney ei enää julkaise kahta Don Rosan ankkatarinaa, ilmeisesti Carl Barksin (1901–2000) luoman pelkistetyn afrikkalaisen zombihahmon vuoksi (HS 24.2.) Ian Flemingin (1908–1964) James Bond -romaanien uuspainoksista poistetaan viittauksia ihonväriin ja rotuun (HS 27.2.).
Fanien reaktio on usein torjuva. ”On helppo hyvesignaloida maailmalle omaa hyveellisyyttään tarttumalla tällaisiin mitättömyyksiin, sen sijaan että tartuttaisiin oikeisiin ongelmiin”, ankkafani, Nightwish-yhtyeen Tuomas Holopainen totesi (HS 25.2.)
Mutta onko selitys näin suoraviivainen?
Tärkein motiivi siivoamiselle ei liene hyvesignalointi vaan raha. Viihdeuniversumin ostajakunta on rajattu, jos se esittää naiset sketsihahmon syvyydellä tai muut kuin valkoiset alistettuina.
Stereotypioiden päivittäminen on siis ennen kaikkea hyvää bisnestä. Penguin Random House haluaa lypsää Dahlia, Ian Fleming Publications Ltd agenttiaan ja Disney ankkojaan niin pitkälle kuin tekijänoikeuksia riittää.
Kaupallisen kulttuurin 1900-luvun puolivälin kultakausi vain alkaa tulla taloudellisen käyttöikänsä päähän. Teoksissa alkavat vanheta asenteet ja jopa kieli.
Se on firmoille ongelma, koska verkon video- tai kirjapalveluissa vanhojen nimikkeiden arvo vain kasvaa. Uudelleenfilmatisoinnit ovat vanha juttu, mutta mitä tehdä kirjoille?
Muu kuin muutos tarkoittaisi Jalin ja suklaatehtaan (1964) tai 007 ja Kultasormen (1959) museointia. Talousjohtajan silmillä katsottuna se olisi järjetöntä.
Mutta jääkö rahan jalkoihin jotakin? Päivitykset vievät peruskysymysten äärelle: onko taide ikuista ja muuttumatonta vai elävää ja muovautuvaa?
Oman aikansa julmuuksien näyttäjien – kuten Charles Dickensin (1812–1870) tai Minna Canthin (1844–1897) – teosten arvo on teosten teemoissa ja etenkin historiallisessa kuvauksessa. Tätä näkymää ei tietenkään pidä siivota pois.
Joitain vanhoja teoksia ehkä pitää selittää: voi muistuttaa, että entisajan taiteilija ei välttämättä aina ollutkaan toksinen hirviö, vaan aikansa vanki, joka löysi myös ikuisen äärelle. Disneyn elokuviin tällaisia disclaimereja onkin jo ilmestynyt.
Omassa ajassaan taiteen valinnoilla on valtavasti väliä. Kuka on sankari, kuka konna; mikä on tavallista, mikä outoa?
Onko oikein, että viihdytämme itseämme tai teemme rahaa irvikuvalla Afrikasta? Mikä on sankarillista nyt, mikä hävettävää? Näytetäänkö neuvokkaina valkoiset miehet vai muutkin? Jos taidetta päivitetään, on näihinkin kysymyksiin vastattava – ja vastauksissa voi tietysti olla paitsi liian vanhanaikainen, myös yliherkkä.
”Raha on tärkein motiivi tarinoiden siivoamiselle.
Tosifani voisi olla päivityksistä myös iloinen, sillä versiointi on kestävimmän taiteen merkki. William Shakespeare (1564–1616) on yhä relevantti etenkin siksi, että Romeo ja Julia tai Macbeth on sovitettu aina uuteen aikaan. Joskus versiot kritisoivat Shakespearea itseään, ja sekin on vahvuutta.
Kun kaupallinen kulttuuri vanhenee, päivityksiin kannattaa tottua. Samalla on huolehdittava siitä, ettei historiaa pyyhitä pois vaikkapa kirjastoista. Sieltä pultsari-Heikkikään ei saa kadota – hän on pieni osanen suomalaisuuden historiaa.
Roald Dahlin kustantamo löysi hyvän ratkaisun. Se ilmoitti julkaisevansa sekä uudistettua että vanhaa ”klassikkopainosta”. Näin ostajakin saa vapaasti valita menneisyyden toteemin tai nykykulttuuria edustavan version.
Voisi kuvitella, että hän tarttuu jälkimmäiseen.
Kirjoittaja on HS:n toimituspäällikkö.