Ministeriöiden kansliapäälliköt ovat esittäneet, että Suomessa korkeakoulutettujen osuus nuorissa aikuisissa pitää saada nousemaan 70 prosenttiin vuoteen 2040 mennessä. Nyt suomalaisista 25–34-vuotiaista vain 40 prosenttia on suorittanut tutkinnon joko ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa.
Jos Suomi yltäisi 70 prosenttiin, päästäisiin tasolle, jolle esimerkiksi Etelä-Korea nousi vuosia sitten. OECD-maiden joukossa Etelä-Korea pitää kärkitilaa, ja Suomi sijoittuu nykyisellään keskikastin alapuolelle.
Täydellisen vertailukelpoisia eivät kansainväliset koulutustilastot ole. Monessa maassa korkeakoulutuksen minimikesto on lyhyempi kuin Suomessa. Meillä ammattikorkeakoulututkinnon tai kandidaatintutkinnon voi suorittaa noin kolmessa vuodessa.
Kaksi hukattua vuosikymmentä. Näin asiantuntijat näkevät Suomen koulutuspolitiikan kehityksen. 2000-luvun alussa Suomessa huolena oli kuitenkin vielä ylikouluttautuminen. Opiskeluaikoja haluttiin lyhentää ja saada nuoret aiemmin työelämään. Seurauksena oli aloituspaikkojen karsiminen. Jo jonkin aikaa on tiedetty, että olisi pitänyt säästää jostain muualta. Koulutustason nousu oli jo pysähtynyt.
Viime vuosina aloituspaikkoja onkin sitten lisätty reilulla kädellä, tuhansittain joka vuosi. Aloituspaikkojen runsas lisääminen vaatii tietysti resursseja. Yhtenä rahoitusideana valtiovarainministeriö esitti loppuvuodesta lukukausimaksujen käyttöönottoa.
Maksut rikkoisivat pitkän perinteen. Maksuton korkeakoulutus on ollut se perusta, josta kansakunta on sotien jälkeen ponnistanut taloudelliseen kasvuun. Se on mahdollistanut innovaatiot, työn tuottavuuden kehityksen ja sitä kautta vaurastumisen.
”Lukukausimaksut rikkoisivat pitkän perinteen.
Valtiovarainministeriön ajattelussa korkeakoulu voisi kuitenkin periä lukukausimaksuja aloilta, joiden opiskelu ”hyödyttää opiskelijoita eniten” ja joissa on eniten hakijasumaa. Ministeriö katsoo, että tämä parantaisi opiskelupaikkojen kohdentumista ja karsisi massaa, joka jonottaa liian pitkään korkeakoulutuksen portilla. Malli edellyttäisi ministeriön mukaan opintolainojen takaisinmaksun joustoja sekä stipendijärjestelmän käyttöönottoa heikoista taloudellisista oloista tuleville.
Monissa parhaiten kouluttautuneista maista lukukausimaksut ovat käytössä, mutta vertailu on vaikeaa, sillä yhteiskunnat eroavat esimerkiksi verotuksen, työelämän rakenteiden, palkkauksen ja sosiaaliturvan osalta huomattavasti toisistaan.
Kun yksilöt tekevät valintojaan, niissä on usein kyse koulutususkosta. Riittääkö luottamusta siihen, että kouluttautuminen parantaa omaa taloudellista ja yhteiskunnallista asemaa?
Jotta lukukausimaksun voisi hyväksyä, pitäisi kokea, että se kannattaa maksaa. Suoritetun tutkinnon täytyisi kasvattaa ansioita tarpeeksi verrattuna työllistymiseen ilman korkeakoulututkintoa. Korkean progressiivisen verotuksen ja pienten tuloerojen maassa siinä on omat haasteensa. Suomessa korkeakoulutuksen tuoma palkkaetu on selkeästi pienempi kuin OECD-maissa keskimäärin.
Vaikka Suomen velkaantuminen selvästikin nyt kasvattaa painetta harkita myös korkeakoulutuksen lukukausimaksuja, on entistäkin tärkeämpää arvioida, paljonko koulutus yhtäältä maksaa ja toisaalta antaa yhteiskunnalle. Lukukausimaksuja on vaikea tuoda Suomeen, sillä ne heikentäisivät korkeakoulutuksen houkuttelevuutta niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin.
Korkeakoulutettujen osuus nuorissa aikuisissa on syytä saada nousemaan. Maksuttomuus on pohjoismaisten yliopistojen valtti, eikä sitä pidä varomattomasti hukata.
Koulutukseen on joka tapauksessa painetta lisätä julkisia varoja siitä huolimatta, että seuraavien hallitusten pitää samaan aikaan sopeuttaa julkista taloutta.
Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.