Maailman maat saivat lauantaina sovittua valtamerten ekosysteemien suojelusta. New Yorkissa neuvoteltu YK:n valtamerisopimus todistaa, että ihmiskunta yrittää käyttää maapallon rajallisia resursseja aikaisempaa oikeudenmukaisemmin.
Merten Pariisin sopimukseksi kutsuttu valtamerisopimus syntyi 15 vuotta kestäneiden neuvottelujen päätteeksi. Kun aavaa merta ja merenpohjaa nyt suojellaan, suojellaan paljon sellaista tuntematonta, josta ei vielä tiedetä mitään. Sopu valaa myös uskoa monenkeskiseen sopimusjärjestelmään.
Sopimusta tarvitaan, jotta maat voivat perustaa uusia merensuojelualueita avomerelle. Valtamerisopimus koskee kansallisten merirajojen ulkopuolella olevaa aavaa merta ja merenpohjaa. Itämerellä tällaista aluetta ei ole, mutta sopimus kattaa yli puolet maapallon pinta-alasta ja kaksi kolmasosaa meripinta-alasta.
Valtamerten kriittisestä tilasta ovat jo vuosikymmeniä kertoneet hälyttävästi esimerkiksi jätelautat ja ylikalastusta seurannut lajikato. Nyt merten aiempaa tehokkaampi suojelu tulee mahdolliseksi. Sitä koskevia sitoumuksia tehtiin myös viime syksynä YK:n luontokokouksessa Montrealissa. Pysäyttääkseen luontokadon vuoteen 2030 mennessä maailman maat sopivat 30 prosentin suojelutavoitteesta, joka koskee myös merialueita. Nykyisin aavan meren alueista on suojeltu vain prosentti.
Valtamerisopimus on tärkeä osa kokonaisuutta, jonka muut osat ovat YK:n ilmastosopimus ja luontokadon pysäyttämiseksi tehty sopimus. Näiden kaikkien sopimusten heikkous on kuitenkin siinä, että ne eivät suoraan velvoita allekirjoittajamaita mihinkään tiettyihin toimiin. Painetta tehokkaampaan suojeluun ne silti lisäävät.
Avaintoimijoita myös valtamerten suojelussa ovat Yhdysvallat, Euroopan unioni, Kiina ja Venäjä, joilla kaikilla on vahvat geopolitiikkaan ja talouteen liittyvät intressit meriin. Sitoutuminen YK-sopimuksiin on planeetalle elintärkeää.
Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.