Suomen seuraava hallitus pohtii talous- ja kauppapolitiikan suurstrategiaa kovin erilaisista lähtökohdista kuin edeltäjänsä ennen koronaviruspandemiaa ja Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainassa.
Eurooppa on siirtymässä sota-ajan talouteen, vaikka sitä ei sillä nimellä tohdittaisi vaalikeskusteluissa kutsua. Euroopan unionissa geotalouden murros näkyy kiireenä panostaa Euroopan omiin vahvuuksiin, oli kyse ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, kauppapolitiikasta, sisämarkkinoista, teollisuuspolitiikasta, digitalisaatiosta, tutkimus- ja innovaatiopolitiikasta, avaruudesta, maataloudesta, energiasta, ilmastosta tai terveyspolitiikasta.
Geopolitiikka ja talous kietoutuvat yhteen tavalla, joka haastaa perinteistä suomalaista ajattelua vapaakaupasta, valtiontuista, protektionismista ja Euroopan unionin keinoista pitää huolta kilpailukyvystään. Yhdysvaltojen ja Kiinan suurvaltakamppailussa kauppapolitiikasta ja viennin rajoittamisesta on tullut painostuksen välineitä. Kun kauppapolitiikalla tavoitellaan toisenlaisia asioita kuin ennen, vanhat mantrat eivät päde. Kilpailu valtiontuilla on alkanut, samoin taistelu kriittisistä mineraaleista, puolijohteista ja jopa internetin hallinnasta.
Yhdysvaltojen lisääntynyt protektionismi ei vaikuta vain Kiinaan vaan monin tavoin EU:n kilpailukykyyn. EU vastaa Yhdysvaltojen kansalliseen tukipolitiikkaan laajentamalla EU-maiden oikeutta antaa valtiontukea yrityksille. Samaan aikaan talous digitalisoituu ja irtaantuu hiilestä. Keskenään limittyvät suuret murrokset vaikuttavat globaaliin talouteen, kauppavirtoihin ja tuotantoketjuihin eli siihen, mistä Eurooppa elää ja keiden kanssa toimitaan.
Yksi hyvin konkreettinen muutos aiempaan on se, miten suomalaisyritykset ratkovat Kiina-riippuvuuksiensa riskejä.
Kiina on maailman toiseksi suurin talous ja ylivoimaisesti suurin tavaranviejä, joten on selvää, että myös Suomen Kiina-riskit ovat merkittäviä.
Kiina on Suomen kolmanneksi tärkein tuontimaa Saksan ja Ruotsin jälkeen. Suomesta on vaikea löytää keskeistä hyödykettä, jossa ei olisi Kiinassa valmistettua osaa tai Kiinasta riippuvaista raaka-ainetta. Erityisen suurta Kiina-riippuvuus on koneissa, laitteissa ja kulkuvälineissä, erilaisissa raaka-aineissa sekä tekstiileissä ja kodintavaroissa. Tämä selviää Suomen Pankin nousevien talouksien tutkimuslaitoksen Bofitin laatimasta Suomen ja EU:n Kiina-tuontiriippuvuuden tarkastelusta.
Paine pysyä vihreän siirtymän etulinjassa on kova. Se ei onnistu ilman Kiinasta peräisin olevia tuotteita ja raaka-aineita. Resursseista on pula, ja tiedossa on tarjonta- ja tuotantošokkeja, jos kauppa Kiinan kanssa ei eri syistä toimi.
Suuri kysymys on, miten Kiina-riskien hallintaa tehdään ilman valtavaa Euroopan talouden supistumista. Kiina-riippuvuuksista ei voi riuhtaista itseään irti samalla tavalla kuin Venäjä-riippuvuuksista.
Kiina-riskien hallintaan vaikuttaa se, millaiseksi läntisten demokratioiden talous- ja kauppasuhde Kiinaan muotoutuu. Todennäköisesti Yhdysvaltojen ja Kiinan jännite vain kiristyy. Samalla muuttuu Euroopan suhde molempiin.
Yhdysvaltojen ja Euroopan yhteisenä haasteena on keksiä reilu markkinatalous uudelleen. EU ei voi irtaantua kokonaan globaaleista tuotantoketjuista, saati hakea kauppasotaa Yhdysvaltojen kanssa.
Lännen Kiina-riskien hallintaan Suomi vaikuttaa Euroopan unionissa, ja siksi vaalien alla on keskusteltava siitä, mikä on Suomen kauppapolitiikan tavoite. Kun ei voida edistää vapaakauppaa, mitä edistetään? Kuinka tiiviisti EU:n on seisottava Yhdysvaltojen rinnalla Kiinaa vastaan? Miten Suomi tasapainoilee tukiaiskilpailussa?
Omista Kiina-riskeistään Suomi ja suomalaisyritykset vastaavat lopulta itse, mutta kaikkia riskejä on mahdoton poistaa. Ikäviin ja nopeisiin käänteisiin on silti varauduttava.
Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.