Vaalikeskustelujen luonne on vuosikymmenten saatossa muuttunut. Ennen poliitikot puhuivat vaalien alla siitä, mihin kaikkiin hyviin – ja suosittuihin – hankkeisiin valtion rahakirstusta riittääkään jaettavaa.
Muutos tapahtui vuoden 1991 vaalien jälkeen, kun Suomi syöksyi lamaan. Silloin valtiovarainministeriöstä tuli eräänlainen superministeriö, ja valtiovarainministeri on vakiinnuttanut asemansa hallituksen toiseksi tärkeimpänä ministerinä.
Lama-ajan budjettipäällikön Raimo Sailaksen ja apulaisbudjettipäällikön Erkki Virtasen ajoista lähtien vaalikeskustelujen virallisina pahanilmanlintuina ovat toimineet valtiovarainministeriön virkamiehet. Lintujen kohtelu on kuitenkin muuttunut: ministeriön kantoja ei enää oteta annettuina vaan ne voidaan sivuuttaa tai haastaa. Näissä vaaleissa sopeutustarve on periaatteessa hyväksytty, mutta vaalikeskusteluissa poliitikot ovat kertoneet, mistä eivät ainakaan olisi valmiit leikkaamaan. Keskustelujen perusteella eivät paljon mistään.
Valtiovarainministeriö on esittänyt uutta säästökeinoa: indeksisidonnaisten menojen tarkastelua. Näitä on budjetin menoista yli 60 prosenttia. Esimerkiksi sosiaalituet ja eläkkeet on sidottu indeksiin. Leikkaamalla indeksikorotuksia yhdellä prosenttiyksiköllä valtio säästäisi ministeriön mukaan puolitoista miljardia euroa. Muusta budjetista ei silloin tarvitsisi tinkiä niin paljon. Kasvun leikkaaminen voi tuntua helpommalta kuin jo taskussa olevien rahojen vieminen.
Puolueet ovat suhtautuneet indeksileikkuriin hyvin kaksijakoisesti: kokoomuksella on talouspoliittisessa ohjelmassaan ”indeksijarru”, Sdp ja vasemmistoliitto suhtautuvat ajatukseen jyrkän kielteisesti. Hallitusneuvotteluihin indeksileikkuri tulee varmasti riippumatta neuvotteluihin osallistuvista puolueista.
Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.