Maaliskuussa Yhdysvalloissa käydessäni onnistuin vihdoin ja viimein saamaan liput Broadwaylla vuodesta 2016 pyörineeseen musikaaliin Hamilton. Lin-Manuel Mirandan menestysmusikaali kertoo yhden Yhdysvaltojen itsenäistymisvuosien keskeisen poliitikon Alexander Hamiltonin elämäntarinan hiphop-tyyliin, ja se on karistanut pölyt historian vanhoista kipsipatsaista.
Tunnelma Richard Rodgers -teatterissa oli kuin Harlemissa rappikeikalla. Kun Hamilton ja Thomas Jefferson kävivät verbaalista battleaan perustuslaista, yleisö hurrasi ja vihelsi parhaille riimeille: ”That’s right, brother!”
Musikaali tuli Hamiltonin jälkimaineen kannalta erinomaisella hetkellä. Yhdysvaltojen valtionpankin isän kuva kymmenen dollarin setelissä oli juuri päätetty korvata orjuutta vastustaneen Harriet Tubmanin kuvalla, mutta musikaali pani suunnitelmat uusiksi. Hamilton sai sittenkin pitää paikkansa. Tubman päätettiin siirtää 20 dollarin seteliin presidentti Andrew Jacksonin (1829–1837) tilalle.
Jackson nauttii pitkään maineesta intiaanisotien sankarina ja räväkkänä kansanmiehenä, mutta nykykatsannossa häntä on syytetty etnisistä puhdistuksista ja pidetty Donald Trumpin varhaisena hengenheimolaisena. Setelissä hän kuitenkin yhä on. Uudistuksesta on tullut poliittisesti hankala, koska Yhdysvaltoja nykyään jakavat ristiriidat ulottuvat myös siihen, ketkä olivat historiassa konnia ja ketkä sankareita.
Hamiltonia on vaikeaa kuvitella tuotavaksi Suomeen, niin sidoksissa musikaali on Yhdysvaltojen historiaan. Yksi musikaalin huippuhetkiä on illalliskokous, jossa Thomas Jefferson, James Madison ja Hamilton sopivat siitä, että liittovaltio ottaa kannettavakseen osavaltioiden velat ja vastineeksi Yhdysvaltojen pääkaupunki siirretään New Yorkista nykypaikalleen Potomac-joen suistoon.
Tällä vuoden 1790 kompromissilla on ollut valtava merkitys Yhdysvaltojen historialle. Kiinnostavaa on, ettei kukaan oikein tiedä, miten sopimus syntyi, sillä paikalla oli vain kolme miestä. Musikaalissa tilannetta kuvataan laulussa The Room Where It Happens, joka menee erittäin vapaasti suomeksi riimiteltynä tähän tapaan: ”Miten peli pelataan / homma kelataan / mitä kaikkea makkaraan mahtuu / luullaan vaikka mitä / vaikkei tiedetä sitä / tunneta huonetta jossa se tapahtuu.”
Siitähän Hamiltonissa on pohjimmiltaan kysymys: makkaroiden tekemisestä eli vallasta. Valta on ihmisiä kiehtova asia, mutta varsinkin demokraattista päätöksentekoa on vaikeaa kuvailla.
”Demokratiasta on vaikea saada otetta.
Siksi ihmiset ahmivat kirjoja Stalinista, Hitleristä ja nykyään Putinista. Valta kiinnostaa, ja ehdoton valta kiinnostaa ehdottomasti. Diktaattorin valta on kova jääveistos, mutta demokratia on virtaavaa vettä, josta on vaikea saada otetta, vaikka kuinka yrittäisi.
Juuri siksi musikaalin hiphop-tyyliset verbaalimittelöt olivat niin oivaltava tapa kuvata politiikan prosessia. Poliittinen argumentointi voi olla coolia.
Suomessa politiikan vallan kamarien tapahtumia ei ole juuri lavoille tuotu. Mieleen tulevat lähinnä Susanna Kuparisen näytelmät.
Sitä jäisempää vallankäyttöä Suomessakin päästiin seurailemaan 1970-luvulla, jolloin Paavo Haavikko loi erikoislaatuisen pelon ja ihailun sekaisen suhteen presidentti Urho Kekkoseen. Ruhtinaan valtapelejä Haavikko kuvasi Aulis Sallisen säveltämässä Ratsumies-oopperassa, josta löytyy olennainen kysymys: ”Kun kansa saa vallan, niin kuka sen saa?”
Juuri nyt siihen kysymykseen on helppo vastaus: Säätytalolle kokoontuvat hallitusneuvottelijat. Muutaman keväisen viikon ajan vallalla on Suomessa osoite: Snellmaninkatu 9–11.
Kannattaa siis olla tarkkaavainen. Jos haluaa viettää pitkän vapun, hyräillä Käärijää ja katsella MM-jääkiekkoa, voi missata sen hetken, kun valta Suomessa jaettiin – huoneessa, jossa se tapahtui.
Kirjoittaja on pääkirjoitus- ja mielipidetoimituksen esihenkilö.