Tällä kertaa ei tarvitse miettiä, miten Nato-optio kirjataan hallitusohjelmaan, vitsaili Rkp:n puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson hallitusneuvottelujen aluksi tiistaina Säätytalolla.
Kun kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo rakentaa ensimmäistä Nato-Suomen hallitusta ja hallitusohjelmaa, Euroopassa on sota, jonka aloitti Venäjä. Suomi aseistaa Ukrainaa ja sovittaa itseään Nato-moodiin keskellä suurvaltakamppailua.
Suomi on vahvasti puolensa valinnut. Jotenkin tämä uusi todellisuus kirjataan myös hallitusohjelmaan. Siinä muotoilussa onkin miettimistä.
Hallitusneuvottelujen nelikkoa – kokoomusta, perussuomalaisia, kristillisdemokraatteja ja Rkp:tä – yhdistää yksimielisyys Nato-jäsenyyden tärkeydestä. Uusi oppositio vei Suomen Natoon, joten sekin on sitoutunut päätökseen. Todellisen konsensuksen rakentaminen Nato-Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pitkästä linjasta vaatii kuitenkin paljon. Nyt rakentuu vasta ymmärrys siitä, miten Natossa vaikutetaan Suomen tavoitteisiin, jotka nekin olisi määriteltävä.
Natolla on omat suunnitelmansa Suomen paikasta Natossa. Suomi ei enää yksin vastaa puolustuksensa suunnittelusta. Muutos on valtava.
Siirtymävaihe Natoon sisälsi sekä poliittista painia Turkin ja Unkarin kanssa että myös valtavasti käytännön asioiden järjestelyä. Nato-arkeen siirtymisestä vastaisi mielellään ulko- ja puolustushallinnon virkakoneisto, mutta isoissa linjoissa tarvitaan poliittista ohjausta.
Suomen roolista ja viiteryhmästä Natossa tarvitaan strategista ajattelua, joka kantaa yli vaalikausien. Hallitusohjelmaan ei kirjata visiota unelmien Natosta, mutta Suomen johdossa pitäisi olla näkemys Naton toivotusta suunnasta.
Suomen omia toimia raamitetaan hallituksen ulko- ja turvallisuuspolitiikan selonteossa ja puolustusselonteossa. Ne tehdään samaan aikaan, kun tasavallassa vaihtuu presidentti. Moni asia muuttaa samalla ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamista.
”Orpo perii vanhat jännitteet.
Orpo varoo arvovalta- ja valtaoikeustaistelua presidentti Sauli Niinistön kanssa, mutta otteen Orpo silti tahtoo Nato-päätöksistä. Pääministeri Sanna Marinin (sd) lähipiiri yritti vahvistaa valtioneuvoston kanslian roolia Nato-päätöksenteossa, mutta kompastui luottamuspulaan niin presidentinkanslian kuin ulkoministeriön ja puolustusministeriönkin kanssa. Orpo perii vanhat jännitteet. Omaan kabinettiinsa Orpo tuo konsulttimaailmasta poliittiseen rälssiin palaavia turpo-vaikuttajia.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa eivät määritä vain sotilaalliset uhat, vaan paljon laajemmin globaalit haasteet ilmastonmuutoksesta pandemioihin. Nato ohjaa kuitenkin varsin paljon Suomen kansallista puolustusta. Mikä kaikki on silti pidettävä omissa käsissä?
Nato-jäsenyys tuo Suomelle uusia reunaehtoja: kun puhutaan Venäjästä tai Kiinasta, kuullaanko puheet myös Naton puheina?
Säätytalon puolueita yhdistää syvä kyynisyys Venäjän suunnasta. Eroja löytyy vaikka siitä, miten analyysi Venäjästä tai Kiinasta vaikuttaa ydinvoima- tai teknologiapolitiikkaan.
Säätytalolla toisiinsa törmäävät eri käsitykset kansallisesta edusta ja Naton vaatimasta solidaarisuudesta.
Nato lähtee siitä, että kaikki valmistautuvat kaikenlaisiin uhkiin kaikkialla. Kuinka hyvin tämä Naton 360:n asteen strategia sopii Suomelle, jolle tärkeintä on pelote Venäjää vastaan?
Suomi liittyi Natoon lisätäkseen turvallisuuttaan Naton 5. artiklan suojassa. Suomi haki kollektiivista turvaa. Suomelta Nato vaatii samaa solidaarisuutta, ja se koskee myös vakauden edistämistä Naton naapurustossa. Jos hallitus leikkaa kehitysrahoja ja humanitaarista apua, millä muilla tavoin Naton ja EU:n jäseniltään vaatima globaali vastuunkanto tehdään? Vaihtoehtoja on toki monia, kuten sotilaallinen kriisinhallinta. Keskustelu siitäkin on avattava.
Kirjoittaja on HS:n pääkirjoitustoimittaja.