”Kesämökkieläjät jakautuvat kolmeen: ulkotyöntekijöihin, keittiöporukkaan ja laiskottelijoihin.”
Jaottelu palasi mieleeni, kun hinkkasin nokea käsistä kesämökillä. Sinikka Nopolan pakina ilmestyi Kuukausiliitteessä vuonna 1992, ja luen sen joka kesä.
Näin Nopola tiivisti mökkiheimot: Ulkotyöntekijät käyttävät lapiota, haravaa, kirvestä, tahkoa, puukkoa, viikatetta, viilaa, meisseliä, vatupassia, höylää, lekaa, piikkiä, ruuvipuristinta ja rautasahaa. He pukeutuvat vanhoihin, maaliläikkäisiin teryleenihousuihin ja mainoslippikseen.
Halutessaan rentoutua ulkotyöntekijät virittelevät grilliä ja huutavat keittiöporukalle maagisen käskyn: ”Nyt sais tuoda!”
Keittiöporukkaan kuuluvat viettävät lomaansa kireämpinä kuin ulkotyöntekijät. Ei ihme: hehän häärivät kuuman lieden ääressä ja ponnistelevat piilottaakseen munankuoret kompostin sisään. Sauna-aikaan keittiöporukka käykin vain ”pikaisesti pesaisemassa”.
Mökin alimpaan kastiin kuuluvat laiskottelijat. He ottavat silmänlumeeksi jonkin ”projektin”, esimerkiksi kirjan, jota he ovat työstävinään mökin syntisimmässä paikassa, riippukeinussa.
Nopolan pakinasta tunnistaa itsensä. Teinistä kolmikymppiseksi olin itsekin se laiskottelija, joka ilmestyi valmiiksi laitetulle mökille ja katosi pian takaisin kaupunkiin.
Kun lapset olivat pieniä, muutuin henkiseksi keittiöporukaksi. Silloin ei voinut istua hetkeksikään alas, jotta kukaan ei karkaisi järveen. Se oli pikaisten pesaisujen aikaa se.
Nyt on minun vuoroni ottaa mökistä uutta vastuuta. Olen tietenkin hyvin onnekas, että perheelläni on mökki, mutta aika kovaa hommaa sen ylläpito töiden ohella on.
”Jos haluaa levätä lomalla, kesämökki ei ole oikea vaihtoehto”, kiteytti puolisoni.
Samalla olen tajunnut, että minulta puuttuvat kaikki ne ulkotyöntekijän taidot, joita kesämökin ylläpitoon tarvitaan. Enkä ole yksin.
Suomessa on yli puoli miljoonaa mökkiä. Kesämökin omistaviin asuntokuntiin kuuluu liki 800 000 suomalaista.
Kanssani samassa tilanteessa on siis luultavasti tuhansia tumpeloita, joiden täytyy sukupolvenvaihdoksen myötä löytää sisäinen puuseppänsä – tai ostaa palveluita.
”Kyllähän nuorempia voi kauhistuttaa se hirveä työleiri, joka mökki edellisille sukupolville oli”, sanoo mökkeilyä tutkinut sosiologian professori Jarno Valkonen Lapin yliopistosta.
Ulkotyöntekijä ei kuitenkaan ole kuolemassa sukupuuttoon. Valkonen näkee mökkeilykulttuurissa kaksi erilaista trendiä.
”Kaupunkilaisten tietotyöläisten elämä on äärimmäisen helppoa, kun mitään ei tarvitse osata”, Valkonen sanoo. Osa heistä kaipaa kesämökiltä sellaista käsillä tekemistä, joka vie ajatukset digimaailmasta. Silloin mökki saakin olla eräänlainen retriitti, jossa moottorisahan ujellus tuo sisäisen rauhan.
”Ulkotyöntekijä ei ole kuolemassa sukupuuttoon.
Vapaavalintainen askeesi on toki luokkakysymys. Syrjäseuduilla myydään nyt entisiä koteja mökkikäyttöön. ”Hyvin toimeentulevat voivat harrastaa asketismia, joka huonosti toimeentuleville on ollut normaali elämä”, Valkonen huomauttaa.
Vastakkainen trendi on se, että osa mökeistä on etätöiden myötä huviloitunut: niiden varustetaso on yhtä hyvä tai parempi kuin kotona. Seuraava sukupolvi heittää pois ulkotyöntekijöiden teryleenihousut.
Toisaalta mökit toimivat ymmärrystä lisäävinä aikakapseleina. Omalta mökiltäni löytyi kasa vanhoja matkalaukkuja, jotka oli sullottu entiseen ulkohuussiin. Mökki muistuttaa, että puutteesta on Suomessa lyhyt aika.
Koronaviruspandemian seurauksena sekä mökkien määrä että käyttö ovat lisääntyneet. Suomeen onkin syntynyt uusi mökkiläisten heimo: etätyöntekijät.
Etätyöntekijät ovat fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissa. He pystyvät yhdistämään arvostetun ulkotyöntekijän statuksen laiskottelijan nautintoihin. Kukaan ei kuitenkaan voi syyttää heistä lorvimisesta, koska hehän tekevät töitä.
Jos palju on kuuma, etätyöntekijän läppäri napsahtaa kiinni. Mutta kun on aika tyhjentää ulkohuussi, päällekkäin sattuu tärkeä palaveri Pekingiin.
Kirjoittaja on HS:n päätoimittaja.