Milloin kaikki tämä kauheus oikein alkoi? Yksi vastaus on 11.9.2001. Silloin terroristit syöksivät kaappaamansa matkustajakoneet New Yorkin World Trade Centeriin ja Pentagoniin. Suorassa lähetyksessä tehty terrori-isku osui meihin kaikkiin.
Kun Helsingin Sanomien toimituksessa mietimme, kuka voisi tuoda järkeä näin suureen hulluuteen, mieleen ei tullut kuin yksi ihminen: filosofi Georg Henrik von Wright.
Haastattelin von Wrightiä tämän kodissa Eirassa. Filosofi oli fyysisesti hauras, vaatteitaan pienempi, mutta silmät välkkyivät pensasmaisten kulmakarvojen alla kirkkaina. Hänen vanhan kirjansa uusi käännös Hyvän muunnelmat tarjosi kiintopisteen tarkastella pahan ongelmaa.
”Mennyt vuosisata kuului ihmiskunnan historian julmimpiin. Kun ajatellaan keskitysleirejä, diktatuureja ja suursotia, voidaan puhua paholaisen vuosisadasta”, filosofi jyrisi.
Kova tuomio ei ollut yllätys. Sellaisilla puheilla von Wright oli noussut valtakunnan viisaan asemaan 1960–1970-luvuilla, jolloin arvostetusta loogikosta oli kuoriutunut oman aikansa armoton arvostelutuomari.
Huutia von Wrightiltä saivat muun muassa militarismi, teknologia ja luonnon hyväksikäyttö. Filosofin mielestä tiede ja tekniikka olivat osoittautuneet Pandoran lippaaksi, josta etsittiin rikkauksia mutta löydettiin paljon onnettomuuksia. Pessimisminsä von Wright oli imenyt itseensä jo nuoruudessaan Oswald Spengleriltä ja muilta mannermaisilta kulttuurifilosofeilta, jotka näkivät ilmassa merkkejä länsimaisen kulttuurin heikkenemisestä ja tuhosta.
Tällaiselle synkkyydelle riitti kysyntää 1970-luvun öljykriisin, talouslaman ja asevarustelun tunnelmissa. Sen jälkeen tilanne muuttui, ja jossain vaiheessa historian ehdittiin jo julistaa päättyneen länsimaisen liberaalin demokratian rökälevoittoon. Tuhon profeetat saivat julkisuudessa tehdä tilaa Steven Pinkerin ja Hans Roslingin kaltaisille tutkijoille, jotka osoittivat tilastoin, miten monella tavalla maailma ja elämä olivat muuttuneet paremmiksi.
”Loogikosta kuoriutui aikansa armoton arvostelutuomari.
Mutta sekään ei ollut lopullinen totuus – mikään ei ole. Nyt uidaan taas mustemmissa vesissä sotien, kulkutautien ja ilmastokriisin kanssa. Siksi myös von Wright on taas ajankohtainen 20 vuotta kuolemansa jälkeen. Vastikään Helsingin yliopistolla täysi sali filosofeja ja opiskelijoita oli kerääntynyt keskustelemaan von Wrightistä, jonka kirjoituksista oli ilmestynyt uusi kokoelma, Joel Backströmin ja Thomas Wallgrenin toimittama Den okände von Wright.
Intellektuellien roolia pohdittiin monelta puolelta jo vuonna 2016 ilmestyneessä, Johan Strangin ja Thomas Wallgrenin toimittamassa kirjassa Tankens utåtvändhet – Georg Henrik von Wright som en intellektuell (Timo Soukolan suomennos Georg Henrik von Wright – Modernin ajan ajattelija ilmestyi vuonna 2020). Omassa artikkelissaan Stefan Nygård arvioi, että riippumaton intellektuelli on väistämättä hiukan epäilyttävä elitisti Suomessa, jossa kulttuuria puristavat tiukat tasa-arvon ja yhtenäiskulttuurin vaatimukset. Eri mieltä oleva suljetaan täällä äkkiä ulkopuolelle. Nygård lainasi tšekkiläiskirjailija Milan Kunderaa, jonka mukaan Euroopan pienissä maissa ihmisiltä vaaditaan uskollisuutta samalla tavalla kuin suurissa perheissä.
Kaikki kehräävät, jos intellektuelli väittää edustavansa kansaa, kuten 1800-luvun kansallismieliset tai myöhemmin vasemmistolaiset kulttuurivaikuttajat, esimerkiksi Väinö Linna. Von Wrightissä ei kuitenkaan ollut mitään kansanomaista, vaan hänen asemansa perustui maailmanmaineeseen: Cambridgen professuuriin ja yhteistyöhön Ludwig Wittgensteinin kanssa. Se takasi von Wrightille kateederin, jollaista kenelläkään ei ole sen jälkeen ollut – häntä on syystäkin kutsuttu Suomen ”viimeiseksi intellektuelliksi”.
Nykyään kulttuuriväkikään ei puhu kreikkalaisen pylvään päältä vaan oman elämänsä kautta: alhaalta tai samalta tasolta. Sillä se väistää elitismisyytökset – kuopasta ei voi ketään pudottaa. Toisaalta alhaalta on vaikeaa nähdä kauas tai tehdä suuria synteesejä. Siksi juuri kukaan ei yritä kertoa, mistä tässä kaikessa on kysymys, mutta todella moni kertoo, miten pahalta tämä kaikki tuntuu.
Kirjoittaja on pääkirjoitus- ja mielipidetoimituksen esihenkilö.