Tänään juhlimme äitiyttä, syystäkin. Äitiys on teko, äitiys on tunne, yksi ihmiselämän arvokkaimmista. Samalla päivä on muistutus. Suomi on vuosikaudet tehnyt osin vääriä asioita, jos tavoitteena on mahdollisimman monen äidiksi tai isäksi haluavan toiveen toteutuminen.
Viime vuonna syntyi 45 000 vauvaa. Se tarkoittaa koko mittaushistorian (alkanut vuonna 1776) surkeinta kokonaishedelmällisyyslukua. Se on nyt 1,32. Sen verran lapsia keskimäärin siis saadaan Suomessa, jos tahti jatkuu samana kuin viime vuonna. Helsingissä pudotus on ollut vuodessa korona-ajan pienen beibibuumin jälkeen vielä rajumpi, täällä luku on enää 1,06. Maahanmuuttokaan ei yksin riitä korjaamaan Suomen tulevaa ikärakennetta, sillä vieraskielisillä syntyvyys romahtaa nyt vielä suomenkielisiäkin nopeammin.
Suuria linjoja on vaikea muuttaa. Kehitys on ollut samansuuntaista lukuisissa länsimaissa. Siemenet nykyiselle on kylvetty viimeistään siinä kohtaa, kun suuret ikäluokat eivät halunneet yhtä paljon jälkeläisiä kuin vanhempansa.
Toisaalta tahtiin voidaan edelleen myös vaikuttaa. Politiikalla.
Synnytystalkoiden julistaminen ei selvästi auta. Lapsen tekeminen isänmaalle ei ole kovin innostava ajatus. On sekä turhaa että eettisesti epäilyttävää yrittää kömpelösti vaikuttaa niihin noin viiteentoista prosenttiin 20–45-vuotiaista, jotka eivät halua lasta. Vapaassa maassa pitää olla oikeus elää haluamatta lasta, ilman painostusta. Sen sijaan kannattaa keskittyä niihin lukuisiin suomalaisiin, jotka saavat vähemmän lapsia kuin haluaisivat.
Tuoreimman Väestöliiton perhebarometrin mukaan tavallisin haaveiden lapsiluku on Suomessa edelleen kaksi. Syntyvyystilastoista näkyy, että haaveiden ja todellisuuden välillä on valtava kuilu. Tyypillinen syy tälle on sopivan kumppanin puute. Yleistyvä syy liittyy tulevaisuuteen ja varsinkin ilmastonmuutokseen liittyvään pelkoon. Häkellyttävän moni kertoi perhebarometrissa myös vaikeudesta sovittaa työ ja perhe-elämä yhteen. Tähän vaikuttaa lapsiperheille tarkoitettujen tukien ja palvelujen tilanne. Jos lähileikkipuisto on kiinni ja päiväkoti kaaoksessa henkilöstöpulan vuoksi, se ei ole tervetulotoivotus lapselle.
Osa yhden lapsen äideistä lykkää toista raskautta siksi, että ensimmäinen synnytys on ollut vaikea. Pelon voittamiseksi tarvitaan esimerkiksi riittävän tiheää synnytyssairaaloiden verkkoa, synnytysvalmennusta ja tuttua terveydenhoitajaa neuvolaan.
Toisilla äidiksi tulo on vaikeutunut siksi, ettei hedelmöityshoitoihin saa enää samalla lailla taloudellista tukea kuin ennen, koska niiltä katosivat Kela-korvaukset vuodenvaihteessa. Tässä veroeurot liittyvät suorimmin vastasyntyneiden määrään.
Lääkärit puhuvat myös hedelmällisyystietoisuudesta. Äidiksi halutaan aina vain myöhemmin. Yhteiskunta myös kannustaa tähän, kun nuorilta ikäluokilta kestää entistä kauemmin päästä yhtä vakiintuneeseen elämänvaiheeseen kuin aiemmilta polvilta. Jossain kohtaa biologia sitten jo tekee haaveista vaikeita toteuttaa.
Riittääkö parempi perhepolitiikka sitten lisäämään syntyvyyttä?
Ei riitä. Mahdollisuus tulla vanhemmaksi on helpommin toisten saatavilla kuin toisten – ja erot ovat kasvaneet. Tilastot kertovat myös syistä, joita kyselemällä ei oikein tavoiteta.
Pitkän koulutuksen jälkeen tullaan äidiksi usein muita myöhemmin. Monet koulutetut kuitenkin saavat lopulta toivomansa määrän lapsia. Kuilu toiveiden ja todellisuuden välillä syveneekin nimenomaan niillä ihmisillä, joilla on vähän koulutusta ja paljon taloudellisia vaikeuksia. Jos alalla on paljon työttömyyttä, lapsi jää saamatta useammalla, kertoo esimerkiksi Julia Hellstrandin tuore väitöskirja.
Syy jäädä vasten tahtoaan vaille lapsia on entistä useammin taloudellinen epävarmuus. Työn ja perheen yhteensovittamisen helpottaminen ei auta, jos ei ole sitä työtä. Toisin sanoen: parasta syntyvyyspolitiikkaa on sijoittaa koulutukseen ja työllisyyteen.
Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.