Hallitusneuvottelujen yhteydessä on törmätty taas kerran suomalaisen hallinnon outoihin käsityksiin julkisuusperiaatteesta.
Erityistä luovuutta on käyttänyt valtiovarainministeriö, joka on kieltäytynyt luovuttamasta viestimille useita hallitusneuvotteluihin toimittamiaan asiakirjoja. Ministeriön mukaan sen hallitusneuvottelijoille lähettämät asiakirjat ovat keskeneräisiä, eivätkä siksi olisi julkisuuslain piirissä. Myös Helsingin Sanomat on saanut tämän vastauksen lähettämäänsä tietopyyntöön.
Valtiovarainministeriön tulkinta on outo. Vaikka julkisuudessa ja ilmeisesti valtiovarainministeriössäkin on syntynyt käsitys, että hallitusneuvotteluja käydään valtiovarainministeriön alaisuudessa, oikeudellisesti niin ei ole. Valtiovarainministeriö ei ole osapuoli hallitusneuvotteluissa, eivätkä hallitusneuvottelijat ole osa hallintoa. Oikeudellisesti hallitusneuvottelijat vertautuvat ministeriöltä tietoja pyytäviin kansalaisiin tai toimittajiin.
Valtiovarainministeriöstä hallitusneuvottelijoille lähtevät asiakirjat lähtevät siis hallinnosta ulos. Ministeriöistä ulos lähtevät asiakirjat ovat lähtökohtaisesti valmiita asiakirjoja. Julkisuuslain mukaan ne ovat julkisia, ellei niissä ole lain mukaan salaista tietoa.
Esimerkiksi oikeusministeriö julkaisee hallitusneuvottelijoille antamansa aineiston omatoimisesti. Ministeriö pohjaa linjansa Helsingin hallinto-oikeuden ratkaisuun edellisten vaalien jälkeisten hallitusneuvottelujen aineistojen julkisuudesta. Päätöksen mukaan asiakirjat ovat julkisia, kun ne annetaan.
Valtiovarainministeriön keksimä tulkinta ei kestä lainkaan merivettä, mikä ministeriön on pakko tietää. Ministeriö näyttääkin pelaavan aikaa viivyttelyllään.
Tässä ei valitettavasti ole mitään yllättävää. Linja on hallinnossa yleinen. Julkisuusperiaate on usein kaunis fraasi, joka ei ylety toimintaan asti.
Yksittäisen virkamiehen on helpompi olla antamatta jokin julkinen asiakirja kuin antaa se. Periaatteessa virkavelvollisuuden rikkomisesta voi saada tuomion, mutta käytännössä julkisuuslain rikkomisesta ei seuraa juuri koskaan mitään.
Osin syynä on tulkinnanvarainen lainsäädäntö. Itsessään tärkeää tietosuojalakia on helppo käyttää tekosyynä. Lisäksi julkisuuslaki on varsinkin salassapitosäännösten osalta kirjoitettu huonosti. Tällaisten pykälien avulla viranomaiset myös luovat itselleen toimivaltuuksia, joilla ne perustelevat salailua. Kyse on kuitenkin myös kulttuurista.
Yksi esimerkki on poliisi, joka säännöllisesti jättää antamatta julkisia asiakirjoja mutta vuotaa salaisia tietoja. Viime aikoina pinnalla on ollut myös Supo, joka on pantannut järjestelmällisesti venäläisoligarkki Gennadi Timtšenkon kansalaisuutta koskevaa selvitystä. Mutta lista on pitkä, sillä julkisuuslain kanssa on säännöllisesti ongelmia niin tuomioistuimilla, ministeriöillä, virastoilla kuin kunnillakin.
Julkisuusperiaate on viranomaisille taatusti riesa. Hallintoalamaiset häiritsevät työtä ja kommentoivat asioita jopa nenäkkäästi.
Viranomaisten kyyninen suhtautuminen julkisuusperiaatteeseen ja julkisuuslakiin on kuitenkin iso ongelma. Kansalaisten on vaikea seurata ja valvoa viranomaisten työtä. Yleinen lainkuuliaisuus rapautuu, kun edes viranomaiset eivät noudata lakia. Salailu myös heikentää luottamusta viranomaisten toimintaan ja antaa vauhtia valheellisten tietojen leviämiselle tai jopa tahalliselle levittämiselle. Pahimmillaan se voi siis uhata myös kansallista turvallisuutta.
Avoimeksi yhteiskunnaksi ei voi vain ilmoittautua, vaan sellainen pitää olla oikeasti myös arjessa. Julkisuuslaki onkin syytä uusia kunnolla ja huolella. Samalla on pohdittava kunnon seuraamuksia lakia rikkoville virkamiehille.
Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.