Vanhempien tärkein taito on monissa lapsiperheissä surullisen heikoissa kantimissa - Perhe | HS.fi
Perhe|Kolumni

Vanhempien tärkein taito on monissa lapsiperheissä surullisen heikoissa kantimissa

Kun opettelee pyytämään apua, jaksaa itsekin auttaa muita, kirjoittaa Vauva-lehden kolumnisti Raisa Mattila.

Raisa Mattila.

Raisa Mattila. Kuva: Julia Thurén

Julkaistu: 20.2. 9:40, Päivitetty 20.2. 9:40

Perheemme nelivuotiaalle esikoiselle syntyy pian pikkusisarus. Ensimmäisellä kerralla sairaalakassi oli h-hetkellä pakkaamatta ja vaipanvaihtoalusta kaupassa. Tällä kerralla olen valmistautunut paremmin.

Valmistautumiseen kuuluu myös eräs tärkeä henkisen puolen juttu: olen opetellut uudelleen avun vastaanottamista. Esikoisen vauvavuodesta muistan nimittäin parhaiten sen, että apua todella tarvitaan.

Myönnyn ilomielin aina, kun ohikulkija tahtoo nostaa pudonneet hanskani tai kanssamatkustaja luovuttaa paikkansa bussissa. Vatsoineni en kuitenkaan saisi naarattua rukkasia itse enkä jaksaisi seistä koko matkaa, miksi siis kieltäytyä?

Helppojen treenien jälkeen edessä on vaativampi taso – se, että opettelen itse pyytämään apua. Mikä uskomattoman kauhistuttava ajatus, johon kuitenkin tarvittaessa tottuu.

 Miksi avunpyytämistä tulee usein ajateltua kieroutuneena pelinä, jossa muka itse voittaa ja muut häviävät?

Eräänä iltapäivänä jouduin testiin, kun neuvolalääkäri kirjoitti lähetteen synnytyssairaalan päivystykseen. Kohdunsuun tilanne pitäisi tarkistaa ennenaikaisten supistusten takia, heti.

Kello oli neljä, tarhan pihassa esikoinen odotti noutajaa. Aamulla olin luvannut, että tekisimme illalla ensin palapeliä ja sitten pannaria. Nyt suunnitelmat menivät uusiksi. Sain onneksi kiinni ystävän. Lapsi Pikku Kakkosen eteen ja fetapasta uuniin, hän kaavaili puhelimessa ja riensi hätiin.

Paitsi että hätää ei ollut. Kävin kääntymässä polilla, josta pääsin pian kotiin. Lääkärin edessä esitin helpottunutta, mutta sisimmässäni häpesin. Syöksysynnytys odotusaulassa olisi korvannut ystävän vaivannäön ja lapsen pettymyksen paremmin kuin ”turha” käynti, neuroottinen mieli kuiskaili.

Pystyn tarkastelemaan monia asioita aidosti toisten ihmisten näkökulmasta. Miksi avunpyytämistä tulee usein ajateltua kieroutuneena pelinä, jossa muka itse voittaa ja muut häviävät? Tosiasiat harvoin puhuvat tällaisen tulkinnan puolesta, eivätkä nytkään.

Kotona lapsi toivoi, että painuisin sinne mistä olinkaan tulossa. Hoitajan kanssa oli tietysti ollut hauskempaa kuin äidin kanssa koskaan. Ystävä vakuutti saaneensa työputkelle mukavaa vaihtelua.

Muiden auttaminen tuo tutkitusti ihmiselle iloa, ja hyvä mieli on yksi tärkeä syy tehdä vapaaehtoistyötä. Tieto tarjoaa synninpäästön: avun kysyminen on siis itsekkään sijasta epäitsekäs veto!

Lapsiperheessä se on myös tärkein mahdollinen taito, sillä avun saaminen vaikuttaa suoraan usean ihmisen hyvinvointiin.

Esikoisen vauvavuonna sain tukea sekä läheisiltä että neuvolapsykologilta. Kaveripiirissä on tajuttu hyödyntää lapsiperheiden kotipalvelua.

Suu täytyy kuitenkin saada itse auki, joten minäkin jatkan harjoituksia. Alkaa mahaa olla edessä, joten ”kiva, jos viitsit nostaa hanskan” tulee jo aika luontevasti.

Ei se ole peliä vaan elämää, jossa osat vaihtelevat. Kun saa apua, on voimia auttaa itse muita.

Seuraa uutisia tästä aiheesta