Menetin maltaita lasteni jalkapalloharrastukseen, ja he halusivat lopettaa – Sitten keksin motivointikeinon, jonka teho yllätti itsenikin - Perhe | HS.fi
Perhe|Kolumni

Menetin maltaita lasteni jalkapalloharrastukseen, ja he halusivat lopettaa – Sitten keksin motivointikeinon, jonka teho yllätti itsenikin

”Jonkun ne viuhahtajatkin täytyy urheilutapahtumiin kasvattaa”, miettii Ilkka Uusivuori kolumnissaan.

Julkaistu: 10.7. 8:19

Autoni seisoo punaisissa liikennevaloissa yhdeksän tunnin kuvauspäivän ja viiden tunnin unien jäljiltä.

Kuuntelen 5-vuotiaan lapseni äänekästä narinaa siitä, kuinka hän haluaa lopettaa jalkapallon pelaamisen kokonaan.

Molemmat poikani aloittivat futisharrastuksen viime syksynä, ja jos totta puhutaan, minulle on aivan samantekevää, pelaavatko he vai eivät. Kiinnostuneempana olen katsellut, kun pikkukundit treenikamojen pukemisen sijaan juoksentelevat nakuna kikattaen uudessa kodissamme.

Mietin, että jonkun ne viuhahtajatkin täytyy urheilutapahtumiin kasvattaa. Vuoden 2040 jalkapallon EM-kisoissa voin sitten ylpeänä ja liikuttuneena katsoa, kun Uusivuoren klaani kirmaa kelteisillään keskellä vihreää kenttää järjestysmiehet perässään. Näky tiristäisi minussa varmaan yhtä suuren liikutuksen kyyneleen kuin pojan potkaisema Valioliigan voittomaali.

 ”Vastustajan maalivahti tykkää kuulemma enemmän Lloydista kuin Kaista.”

En siis ole kasvattamassa lapsistani huippu-urheilijoita. Pääasia, että treeneissä on kivaa. Ja kivaahan heillä on ollut. Viime viikolla keskimmäiseni päätti aloittaa kesken pelin messevän keskustelun Ninjago-legoista vastustajan maalivahdin kanssa. Pojan tullessa vaihtoon kaikille vanhemmille oli poikani äänekkyyden ansiosta selvää, että vastustajan maalivahti tykkää enemmän Lloydista kuin Kaista.

Silti lopettamisnarina harmittaa, koska samaan aikaan kun remonttikustannukset horjuttavat perheen taloutta satuin juuri sijoittamaan 140 euroa/lapsi uusiin peliasuihin. Sen lisäksi maksamme kuukausimaksut, kausimaksut ja niin edelleen.

Olen myös kiireessä omin pikku kätösin pakannut laukkuun eväiksi reissarit ja pillimehut, koska viime viikolla eväänä olleet lihapasteijat aiheuttivat kuulemma pahaa oloa.

Tätä pelipaitaa ei siis olla jäädyttämässä kylpyhuoneemme kattoon ihan vielä.

Päätän kohdata vastustajani ja katson taustapeilistä pikkukundiani: ”Mitäs me sille sun hienolle uudelle pelipaidalle sitten tehdään, kun se tulee? Siinä lukee sun nimi selässä.”

Poikani on hetken hiljaa ja kysyy hymyillen: ”Ai lukeeko siinä paidassa MUN NIMI selässä?”

Vastaan myöntävästi ja kerron, että jos hänellä on näiden treenien ja ensi lauantain pelin jälkeen edelleen sama fiilis, hän saa lopettaa harrastuksensa.

Kolmen päivän päästä seisomme samoissa valoissa matkalla ensimmäiseen peliin. Ilmassa on innostunutta jännitystä. Molemmat pikkukundit takapenkillä näyttävät miniatyyrikokoisilta Mikael Forsselleilta. Narinaa ei enää kuulu. Jalkapalloilu jatkuu, eli matka kohti Old Traffordia on viitoitettu. Pelaajana, viuhahtajana, katsojana, turistina… Ihan sama minulle, kunhan ovat onnellisia omassa elämässään. Ja kannattavat ManUa.

Kirjoittaja on juontaja, joka toimii myös Meidän Perhe -lehden kolumnistina. Kolumni on julkaistu alunperin Meidän Perhe -lehden numerossa 4/2020.

Kolumni|Lapsen kanssa leikkiminen on suorastaan täydellistä mindfulnessia

Perhe|Aikuinen sortuu usein puhetapaan, joka voi jättää lapseen vuosikymmeniä kestävät jäljet – Näin kannustat lasta kestävästi

Perhe|Kun lapsi opettelee pyöräilyä, aikuiselta unohtuu usein yksinkertainen, uskallusta vaativa vaihe – Asiantuntija antaa viisi vinkkiä pyöräilyn opettamiseen

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?