Kahden lapsen äitinä huomasin, että valokuvat auttavat muistamaan arkisia hetkiä juuri sopivan valikoivasti - Perhe | HS.fi

Kahden lapsen äitinä huomasin, että valokuvat auttavat muistamaan arkisia hetkiä juuri sopivan valikoivasti

Ilman valokuvia sumuisista ensihetkistä vauvan kanssa ei muistaisi juuri mitään, epäilee Raisa Mattila kolumnissaan.

Raisa Mattila on yhden viisivuotiaan ja yhden puolivuotiaan äiti, joka ei saa ikinä tilattua valokuvakirjoja lapsistaan.­

10.11. 16:36

Lapsi kelluu järvessä vihreällä uimapatjalla kuin ei olisi ikinä pelännytkään vettä. Tilanne on tallennettu ystäväni suosikkivalokuvaan tältä kesältä.

Ystävä seisoi mökkirannassa ja ikuisti ylpeyden hetken: lapsi oli voittanut uinti- ja järvipelkonsa. Vielä enemmän kuvassa on ystävälle kyse perheestä. Lapsi ei ole alun perin ystävän oma, mutta kännykän kuvagalleria paljastaa, kuinka läheiseksi tämä on ajan myötä tullut hänelle.

Siellä on lapsesta rutkasti kuvia, kuten on varmasti kenellä tahansa vanhemmalla.

Viimeaikainen oma suosikkikuvani on otettu maaliskuisena lauantaiaamuna. Kuvassa on perheeni tuorein jäsen, silloin noin kuukauden ikäinen vauva.

Samana aamuna neljävuotias esikoinen oli herännyt ja saapunut saman tien toivottamaan ensisängyssä torkkuneelle vastasyntyneelle lystikkäästi: ”Hyvää viikonloppua vauva!”

 ”Ilman valokuvia sumuisista ensimmäisistä päivistä ei muistaisi yhtikäs mitään.”

Siihen saakka vauvan saapuminen oli tuntunut minusta vain juhlalliselta. Olimme vastaanottaneet ensin vieraita pakastekakun äärellä ja sitten (koronarajoitusten tultua) postikortteja ja Whatsapp-viestejä. Esikoisen toivotuksen myötä tajusin konkreettisesti, että nyt meitä on neljä myös tavallisen arjen keskellä. Lauantain saunavuoroilla ja maanantai-iltojen einesruuilla.

Ehkä vasta silloin meistä tuli ajatuksissani oikeasti neljän hengen perhe. Aina kun katson kuvaa, mullistava hetki muistuu mieleeni.

Ilman valokuvia sumuisista ensimmäisistä päivistä, viikoista ja kuukausista ei välttämättä muistaisi yhtikäs mitään, vaikka ne paradoksaalisesti tuntuisivat muuttaneen elämästä kaiken.

Jälkeenpäin kuvista tietenkin näkee lapsen liikuttavan kasvun, mutta ne paljastavat myös esimerkiksi sen, miten koskettavasti lapsi kasvaessaan juurtuu osaksi isompaa yhteisöä. Ystäväni tärkeässä kesäkuvassa lapsen rinnalla ui ystäväni veli. Veljen tyttöystävä soutaa verkkaisesti edellä.

Itse tulen erityisen onnelliseksi, kun katson omista jälkeläisistäni ja aikuisista ystävistäni otettuja yhteiskuvia. Huomioni kiinnittyy siihen, kuinka lempeästi ystäväni katsovat sylissä tai vieressä kiehnääviin lapsiini.

Kaikista vaikeista kokemuksista kuvien selailu ei tietenkään vapauta, mutta ehkä ne voivat auttaa muistamaan edes sopivan valikoivasti.

Puhelimessani on minusta ja esikoisesta otettu selfie eräältä kuluneen kesän hellepäivältä, jolloin saimme väsyneinä ja nälkäisinä aikaiseksi kipakan taistelun. Ilman kuvaa muistaisin päivästä ehkä parhaiten kiistan, sillä mieli nyt vain kiinnittyy helposti niin sanottuihin epäonnistumisiin – ja kyllä, sellaisena suorittaja minussa pitää riitaa keskellä kivaa päiväretkeä.

Onneksi kuva kertoo toista tarinaa. Siinä penkillä istuu raukean onnellinen lapsi nojaten äitiinsä, jonka säyseä hymy näkyy silmissä asti.

Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija sekä Vauva-lehden kolumnisti. Kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran Vauva-lehdessä 9/2020.

Luitko jo nämä?

Osaston uusimmat