Tampereella on pienkerrostalo, jossa voi hiipiä yöllä naapurin jääkaapille ja jättää lapset toisen perheen hoitoon treffien ajaksi - Perhe | HS.fi

Johanna Kerovuori ja hänen lapsensa Nuppu (vas.) asuvat samassa yhteisöllisessä kerrostalossa kuin Katri Kempas (oik.) ja hänen kaksostyttärensä Tinja ja Hilda. Kerovuori kertoo, että pelkäsi vauvan saatuaan yksin jäämistä ja hakeutui siksi yhteisöasujaksi.

Kuin samaa sukua

Tässä talossa voi hiipiä yöllä naapurin jääkaapille ja jättää lapset toisen perheen hoitoon treffien ajaksi. Tamperelaisessa yhteisötalossa asuu kolme lapsiperhettä, joilla on poikkeuksellisen läheiset välit.


25.12.2021 2:00 | Päivitetty 25.12.2021 6:16

Kuvittele, että lastenhoitoapu olisi muutaman askelen päässä. Sen kuin hiivit käytävään, koputat naapurin oveen ja kerrot, että pitäisi käydä pyykkituvassa tai lähikaupassa. Lapset kipittävät sukkasillaan hetkeksi hoitoon – voiko helpompaa olla?

Tai miltä kuulostaisi se, että lapsilla olisi omalla pihalla aina leikkikavereita? Että samassa rapussa asuisi ystäviä, joiden luo mennä aamukahville vaikka yöpaidassa? Että vauvan synnyttyä naapurit toisivat viikonloppuisin valmista ruokaa?

Tällaista elämä oikeasti on neljän lapsiperheen yhteisössä Tampereen Kissanmaalla. Yhteisöasumiseen ei silti kuulu pelkkiä kissanpäiviä.

Tämä 300 neliön talo on tällä hetkellä kuuden aikuisen ja viiden lapsen koti.

Neljän huoneiston pienkerrostalo näyttää ulkoapäin isolta omakotitalolta. Seinät ovat vaaleaa kiveä, julkisivusta pistää esiin tumma parveke. Pihassa on varastorakennus ja talon ympärillä levittäytyy iso puutarha, jossa kasvaa omenapuita ja monenlaisia marjapensaita – jopa viinirypäleitä.

”Edellinen omistaja oli puutarhaihmisiä”, kertoo talon asukas Lasse Pekkarinen, joka esittelee tiluksia videopuhelun välityksellä.

Sateen liiskaamalla ruohikolla näkyy sinisiä ja pinkkejä väriläiskiä.

”Lasten leluja meillä on täällä aika paljon”, Pekkarinen kertoo.

Haastattelu tehtiin etäyhteyksin, koska osa asukkaista oli flunssassa. Onneksi kuvat oli otettu jo aiemmin.

Vaaleaa porraskäytävää hallitsee valtava, edellisten asukkaiden jättämä palmu. Talossa on neljä asuntoa: kaksi erikokoista kolmiota, kaksio sekä yksiö.

Tämä 300 neliön talo on tällä hetkellä kuuden aikuisen ja viiden lapsen koti.

Katri Kempas (keskellä) ja hänen 1-vuotiaat kaksostyttönsä muuttivat yhteisöön syyskuussa. Lasse Pekkarinen laittaa Kempaksen tauluja paikoilleen.

Talosta tuli yhteisöasujien koti kolme vuotta sitten. Sen ostivat Johanna Kerovuori, 38, ja Lasse Pekkarinen, 44, yhdessä Auvisen pariskunnan kanssa, joka asuu tien toisella puolella toisessa yhteisöllisessä talossa.

Johanna Kerovuori on ammatiltaan arkkitehti, ja hänellä on takanaan yli kymmenen vuoden ura yhteisöasumisen buustaajana. Diplomityössään hän tutki Suomen, Ruotsin ja Tanskan erilaisia asuinyhteisöjä ja niiden perustamistapoja.

Tällä hetkellä hän tekee arkkitehdin palkkatöitä kolmena päivänä viikossa. Kaksi päivää viikosta hän työskentelee startupissa. Se perustaa Varsinais-Suomen Mynämäelle yhteisöllistä älykylää, jonka on määrä kuormittaa ympäristöä minimaalisesti ja parantaa ihmisten elämänlaatua. Lisäksi Kerovuori on asuntosijoittaja ja omistaa osan neljästä eri kimppa-asunnosta Tampereella.

Kerovuori ja Pekkarinen asuivat aiemmin kommuunissa kaupungin toisella laidalla. Kun he odottivat esikoistaan, he alkoivat haaveilla asumismuodosta, johon kuuluisi omaa rauhaa mutta myös toisten lapsiperheiden seuraa.

”Kävimme katsomassa peruskerrostaloasuntoja, mutta minua jännitti muuttaa taloon, josta en tuntisi ketään. Pelkäsin, että saamme vaativan vauvan, jonka takia jumahdan kotiin enkä tapaa ihmisiä”, Kerovuori muistelee.

Sitten tuttavapariskunta Auviset ottivat yhteyttä ja kertoivat, että heidän naapuritalonsa oli hiljaisessa myynnissä. Kerovuori ja Pekkarinen eivät epäröineet.

”Pyysin mukaan tyyppejä, joiden tiesin olevan kiinnostuneita yhteisöasumisesta, jotka olivat samassa perhetilanteessa ja joiden kanssa olin itse jo aiemmin asunut yhteisöllisesti”, Kerovuori kertoo.

Yhteisö oli perustettu.

Yhteisössä eri-ikäiset pikkulapset touhuilevat mielellään keskenään. ”Kerran 3-vuotias Nuppu vain kuuli musiikkia Oikkosilta, meni heille ja vietti siellä puoli päivää tanssimassa”, kertoo Nupun (oik.) äiti Johanna Kerovuori. Senja ja Mikko Oikkosen sylissä ovat heidän lapsensa Tehilla ja Adalia.

Tänä syksynä talon asujaimisto on vaihtunut. Alkuperäisistä ovat jäljellä enää Kerovuori ja Pekkarinen sekä heidän 3-vuotias tyttärensä Nuppu. He asuvat ylimmän kerroksen isossa kolmiossa.

Elokuussa Senja Oikkonen, 36, ja hänen miehensä Mikko Oikkonen, 43, muuttivat taloon 2-vuotiaan Tehillan ja Adalia-vauvan kanssa naapurista Auvisten talosta. He asuvat ensimmäisen kerroksen kaksiossa.

Syyskuun alussa Katri Kempas, 36, muutti 1-vuotiaiden kaksostyttöjen Tinjan ja Hildan kanssa ensimmäiseen kerrokseen pieneen kolmioon. Marraskuun alussa pohjakerroksen yksiöön muutti vielä mies kissansa kanssa. Hän ei osallistu tämän jutun tekoon.

Kaikilla asukkailla on kristillinen vakaumus, mutta se ei ole ehdoton pääsyvaatimus.

Talon lapsiperheiden aikuiset ovat kokeneita kimppa-asujia ja myös läheisiä ystäviä pitkältä ajalta. Yhteisöllisyys lievittää yksinäisyyttä, he kertovat.

Joka tiistai-ilta yksi perhe ottaa toisen perheen lapset pariksi tunniksi hoitoon.

”Olen asunut myös omassa asunnossa, ja silloin koin eri tavalla yksinäisyyttä kuin nyt”, kertoo Senja Oikkonen.

Erityisesti pikkulapsivaiheessa yhteisöasuminen helpottaa elämää, asukkaat sanovat. Heitä yhdistää se, että arjessa lastenhoitoapua on vähänlaisesti. Tänä syksynä he ovat perustaneet lastenhoitoringin, jotta jokainen heistä saisi joskus hengähtää.

Rinki toimii niin, että joka tiistai-ilta yksi perhe ottaa toisen perheen lapset pariksi tunniksi hoitoon. Hoitoringissä on mukana neljä perhettä – myös naapuritalon Auviset ovat mukana – ja lopputuloksena kaikki vanhemmat saavat lapsivapaata kerran kuussa yhtenä tiistai-iltana.

”Vapaa on käytetty treffeihin. On vietetty kahdenkeskistä aikaa tai tehty jotain spesiaalia”, Johanna Kerovuori kertoo.

Yhteisössä kaikki hoitavat säännöllisesti toistensa lapsia, mikä helpottaa arjessa. ”Täällä on ollut paljon vauvaperheitä, joten on ollut helppo jakaa vertaisvinkkejä. On oltu raskaana ja imetetty samaan aikaan”, Senja Oikkonen (keskellä) kertoo.

Yhteisön parasta antia ovat ehkä kuitenkin arjen spontaanit kohtaamiset, asukkaat pohtivat. Jo pienet sananvaihdot rapussa tai pihalla luovat tunnetta siitä, että ympärillä on ihmisiä. Joskus omat lapset voi jättää pihaan leikkimään toisten aikuisten vahdittavaksi.

Naapureilta saa käytännön apua pikku remontteihin tai järjestelyhommiin. Lastenvaatteet kierrätetään viemällä ne rappukäytävään: toiset valitsevat kasasta sen, mitä tarvitsevat.

Ja aina voi tietenkin lainata asioita, kuten porakonetta, leivinjauhetta tai maitoa.

”Kyllä tämä yhteisö on vähän kuin laajennettu perhe.”

”Kerran kävin jopa aamulla puoli kuuden aikoihin hakemassa lapsille maitoa Johannan ja Lassen jääkaapista. He eivät edes heränneet”, kaksostyttöjen yksinhuoltaja Katri Kempas kertoo nauraen.

Talossa ulko-ovi on lukossa ja asuntojen ovet useimmiten lukitsematta.

Johanna Kerovuori ja Katri Kempas ovat viime kuukausina myös jakaneet esimerkiksi aamukahvihetkiä. Se tuntuu ihanalta – siltä, että ollaan vähän kuin samaa perhettä.

”Kyllä tämä yhteisö on vähän kuin laajennettu perhe”, Lasse Pekkarinen toteaa. ”Ainakin itse koen jonkinlaista sukulaisuutta täällä asuviin. Ihmiset vastavuoroisesti auttavat toisiaan, ja jos ei ole kiire, on mukava jutella tuossa pihalla.”

Arki on kuitenkin arkea myös lapsiperheyhteisössä:

”Välillä pitää ihan sopia tapaamisia naapureiden kanssa. Arjen kiireessä voi mennä kokonainen viikko, ettei ehdi kuin heittää moikat rapussa”, Senja Oikkonen kertoo.

Joku voi ajatella, että lapsiperheiden yhteisö on kamala kaaos: vauvat herättävät koko talon, väsyneiden vanhempien riidat kantautuvat kaikkien korviin eikä kukaan ehdi siivota yhteisiä tiloja.

Yhteisöasuminen vaatii sen sietämistä, että ihmisten siivoustyylit vaihtelevat.

Kissanmaan yhteisössä kaikilla on kuitenkin omat asuntonsa, ja äänieristys on normaalin kerrostalon tasoa.

”En ole kuullut muiden riitoja. Asuntojen välillä eivät kuulu puhe eivätkä huudot – ainoastaan lasten jalkojen tömpsytys”, Kerovuori kertoo.

Hieman joustavuutta yhteisöllisyys toki vaatii, tai ainakin sen sietämistä, että ihmisten siivoustyylit vaihtelevat. Yhteisten tilojen siisteys on kaikkien vastuulla, ja kerran viikossa jokaisen aikuisen pitäisi siivota yksi alue: eteinen, pesuhuone, sauna, piha tai ovenkahvat.

Siivousvuorojen sopimiseksi yhteisöllä on siivousympyrä, jonka pyöräyttäminen uuteen asentoon on yksi siivoustehtävistä.

”Tietenkin ihmiset ovat erilaisia, ja myös elämäntilanteet vaihtelevat. Joskus on kiirettä. Silloin on ihan ookoo, että tekee hommansa huonosti. Toisella kertaa voi taas panostaa”, Kerovuori pohtii.

”Itse olen sellainen, joka jättää tavaroita lojumaan ympäriinsä”, hän tunnustaa.

Kokouksia tai muita ”virallisia” tapaamisia Kissanmaan yhteisössä on vain tarvittaessa.

Kun yhdessä eletään, joskus tulee myös riitaa. Tänä syksynä on kiistelty varastotiloista, joita ei meinannut riittää uusille vuokralaisille, koska niissä oli vielä edellisten vuokralaisten tavaroita.

”Kun on toisten kanssa tekemisissä läheisesti, tulee myös ikäviä tunteita. Yhteisöasuminen ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan tunteiden koko paletti tulee mukana”, Katri Kempas pohtii.

Tilanne ratkesi niin, että vanhat vuokralaiset tulivat syyslomalla hakemaan tavaroitaan.

”Lasse laittoi lisää hyllyjä ja tiivistimme tavaroita niin, että tilaa löytyi lopulta kaikille”, Kerovuori kertoo.

Lasse Pekkarisen mukaan on tärkeää, että talon aikuiset pystyvät puhumaan avoimesti esimerkiksi lastenkasvatustyylien eroista.

Ihana spontaani kyläily on lisääntynyt pikku hiljaa.

”Aiemmin täällä asui yksi perhe, jonka lapset saivat pyöräillä vapaasti vähäliikenteisellä tiellä. En halunnut omaa lastani sinne, joten kävimme läpi, miten hänen tielle juoksemiseensa pitää puuttua”, Pekkarinen kertoo.

Yksivuotiaiden kaksostyttöjen äiti Katri Kempas sanoo, että hänellä itsellään oli myös epärealistisia odotuksia yhteisöasumisesta. Yhdessäoloa muiden kanssa ei alussa ollut niin paljon kuin hän oli toivonut. Ihana spontaani kyläily on lisääntynyt pikku hiljaa. Kempas muutti yhteisöön omistusasunnosta nimenomaan seuran takia.

Oikkosille kaksio on jäämässä pieneksi, joten he rakennuttavat omaa taloa. Heidän uudella asuinalueellaan meininki vaikuttaa onneksi yhteisölliseltä. Alueella asuvat heidän toisen lapsensa kummit.

”Olemme tutustuneet myös tonttinaapureihin. He ovat toivottaneet meidät tervetulleeksi sanoilla: ’Tervetuloa vaan mukaan meidän kommuuniin’”, Senja Oikkonen kertoo.

”Saan paljon yhteydenottoja yksinhuoltajilta, jotka haluaisivat asua kommuunissa.”

Perheiden yhteisöasuminen on Suomessa vielä harvinaista, mutta kiinnostusta riittää, Kerovuori kertoo.

”Saan tosi paljon yhteydenottoja 30–40-vuotiailta yksinhuoltajilta, jotka haluaisivat asua kommuunissa.”

Valitettavasti hän pystyy harvoin tarjoamaan asuntoa. Yhteisöasumisesta kiinnostuneet ovat oman aktiivisuutensa ja verkostojensa varassa. Jos haluaa asua yhteisössä, sen joutuu yleensä itse perustamaan.

Valtion omistama yritys A-Kruunu on tosin edelläkävijänä rakennuttanut ryhmävuokra-asuntoja Helsinkiin.

Perheille on tarjolla myös kerrostalojen ryhmärakennuttamista.

”Taloissa on kaikille omat asunnot ja lisäksi yhteisiä tiloja. Mukaan päästäkseen pitää olla aika paljon omaa pääomaa”, Kerovuori kuvailee.

Uusi ilmiö on osuuskuntarakentaminen. Siinä asukkaat perustavat osuuskunnan eli yrityksen, joka rakennuttaa talon. Tämä on vuokra- ja omistusasumisen välimuoto, Kerovuori kuvailee.

”Hankkeeseen päästäkseen alkupääomaa tarvitsee jonkin verran.”

”Miksi tehdä elämästä hankalaa ja asua itsekseen?”

Kun asuu kavereiden kanssa, vieraskoreus karisee. Voi toivottaa toiset tervetulleeksi kotiinsa, vaikka se olisi sotkuinen.

Kun lapset näkevät toisiaan säännöllisesti, hoitoon jäädessään he eivät vierasta toisiaan tai aikuisia.

Lapsiperheiden yhteisöllisyys vaikuttaa monin tavoin houkuttelevalta.

”Olen kokeillut tätä kolme vuotta, enkä vaihtaisi pois. Miksi tehdä elämästä hankalaa ja asua itsekseen?” kysyy Kerovuori.

Toki jotkin asiat ihmisissä alkavat ärsyttää, kun heidän kanssaan asuu, Kerovuori myöntää.

”Yhdessä asuminen ei silti ole rikkonut ystävyyssuhteitani, vaan ainoastaan lähentänyt niitä.”

Voisiko yhteisöasumisesta poimia arkeen vinkkejä, vaikka ei muuttaisikaan samaan taloon kavereiden kanssa? Kerovuori suosittelee samalla alueella asuville lastenhoitorinkiä.

”Kannattaa luoda säännöllinen systeemi, jotta asioista ei tarvitse joka viikko sopia uudestaan. Myös sopimisessa on oma rasitteensa.”

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran HS Meidän perhe -lehdessä 12/2021.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston uusimmat