Kaksoset todettiin terveiksi, mutta sitten lääkäri pyysi istumaan alas – Kuvanveistäjä Kim Simonsson kertoo, kuinka isyys mullisti hänen elämänsä yllättävällä tavalla - Perhe | HS.fi

Kim Simonssonin mielestä lapsuus on tärkein vaihe ihmisen elämässä. Hän kutsuu itseään entiseksi taiteilijanarsistiksi, jonka elämän tärkeysjärjestyksen isyys muutti. Simonssonien perheeseen kuuluvat puoliso Elise Simonsson ja kaksoset Isla ja Walter Simonsson.

Kromosomia rikkaammat

Walter vaikutti aivan tavalliselta vauvalta, mutta niin ei ollutkaan. Simonssonien perheeseen syntyi viisi vuotta sitten poikkeuksellisen paljon rakkautta.


14.11.2021 3:00 | Päivitetty 1.12.2021 12:27

Elise Simonssonin lapsivedet karkasivat kuusi viikkoa etuajassa. Hän katseli puolisonsa Kim Simonssonin kanssa televisiota, kun yllätys lorisi lattialle pistävän kivun jälkeen sohvalta noustessa. Oli syyskuun loppupuoli vuonna 2016, kun ambulanssi kiidätti pariskunnan heidän kotoaan Fiskarsista Helsinkiin Naistenklinikalle.

Perillä sairaalassa heitä lähestyi kätilö, joka kyseli Kimiltä, oliko tämä se tunnettu veistäjä.

”Hän halusi ostaa minulta veistoksen”, Kim Simonsson selittää nauraen.

”Veren seasta aukesivat silmät, jotka tuijottivat minua.”

”Se oli aika koomista. Minuun sattui aika kovaa, ja mietin, että voisikohan kaupat hoitaa joskus myöhemmin”, Elise Simonsson kertoo.

Kauppojen hierominen saatiin kuin saatiinkin siirrettyä myöhempään – ja ne tosiaan tehtiin.

Kim kuvailee synnytystä dramaattiseksi. Oli ”huutoa ja verta”.

”Kun Isla tuli ulos, hän oli sellainen verinen möykky. Katsoin, kun hän oli kätilön sylissä, ja sitten sieltä veren seasta aukesivat silmät, jotka tuijottivat minua. Ei sitä voi unohtaa”, hän sanoo ja henkäisee.

”Ja sitten sieltä pitää tulla sen toisenkin, se ei kaikki lopukaan vielä.”

Elise ja Kim odottivat kaksosia, joista ensimmäinen oli syntymässä perätilassa. He tiedostivat, että kaksosia synnyttäessä sektion mahdollisuus on tavallista suurempi. Molemmat lapset tulivat maailmaan kuitenkin alateitse.

”Kun luin epikriisin, ymmärsin, miten monessa kohtaa olisi voinut mennä pieleen, ja monella meneekin”, Elise miettii.

Juuri siksi hän kuvaa synnytystä nyt viisi vuotta myöhemmin ihmeelliseksi.

Vauvat olivat syntyneet keskosina, joten ne vietiin synnytyksen jälkeen valvomoon. Molemmat, Isla ja Walter, todettiin terveiksi.

Isla ja Walter ovat samanikäiset, mutta kehittyvät aivan eri tahtiin. ”Sisko on tavallaan Walterin suurin opettaja”, äiti Elise Simonsson sanoo.

On aikamoinen mullistus tulla vanhemmaksi seitsemän vuoden odotuksen jälkeen, sillä niin kauan pariskunta oli yrittänyt saada lapsen. Kim Simonsson oli lasten syntyessä 42-vuotias, Elise muutamaa päivää vaille 36. Nyt he olivat saaneet keskoset kaksoset. Siinä olisi ollut jo riittämiin ihmeteltävää, mutta vielä yksi ravisuttava tieto odotti tuloaan.

Kun Elise ja Kim saapuivat levätyn yön jälkeen katsomaan vauvojaan valvomoon, lääkäri pyysi heitä istuutumaan. Hän kertoi, että pojalla saattoi olla Downin syndrooma.

Walter näytti heistä aivan tavalliselta vauvalta.

”Hän näytti aika paljon siltä, miltä Kim näytti vauvakuvissaan”, Elise sanoo.

Walterin pään muoto oli kuitenkin erilainen kuin Islalla, ja lopulta hänen sydämessään havaittiin myös eriäväisyyttä. Nämä havainnot viittasivat Downin syndroomaan.

”Tajusit nyt, että lapset kirjoittavatkin itse elämänsä käsikirjoituksen.”

Kim otti tiedon raskaasti.

”Sinä romahdit jotenkin ihan totaalisesti sillä ensimmäisellä viikolla”, Elise muistelee ja kohdistaa sanansa suoraan Kimille.

”Muistan, kuinka katsoit Waltsua ja sanoit, että sinulla oli jo ollut käsikirjoitus valmiiksi kirjoitettuna ja tajusit nyt, että lapset kirjoittavatkin itse sen käsikirjoituksen”, Elise sanoo.

Vauvat siirrettiin melko pian syntymän jälkeen Jorvin sairaalaan keskososastolle. Vanhemmat viipyivät sairaalassa lasten kanssa.

Kim oli nuoruudessaan siivonnut Jorvissa sairaala-apulaisena kuusi vuotta, ja hänen äitinsä oli työskennellyt siellä lastenlääkärinä. Pariskunta käveleskeli ympäri sairaalaa, ja Kim kertoi tarinoitaan tutuista paikoista. Se rauhoitti Eliseä.

Elise epäilee, että synnytyksen jälkeen hormonit suojelivat häntä pahimmalta notkahdukselta. Hänelle Downin syndrooman tuomat surut ja huolet rantautuivat myöhemmin, vähitellen.

Siinä missä Kim olisi mielellään valmistautunut tulevaan jo ennen lasten syntymää, Elise on iloinen, etteivät he tienneet kehitysvammasta etukäteen. Hän epäilee, että olisi huolehtivaisena ihmisenä stressannut asiaa niin paljon, että se olisi saattanut vaikuttaa raskauteen.

”Tavallaan olen kiitollinen, että se tuli ilmi vasta myöhemmin. Enkä tarkoita, että olisimme tehneet eri päätöksen raskauden suhteen. Toivon vain, että epätieto suojasi meitä vähän.”

Vanhemmat kiinnittävät erityistä huomiota siihen, ettei kaksossisko Isla jää liian vähälle huomiolle erityistä tukea tarvitsevan veljen rinnalla.

Simonssonit saivat viedä vauvansa kotiin vajaan kahden viikon sairaalassa olon jälkeen.

”Muistan hetken, kun tajusin, että nämä tyypit eivät mene pois päältä. He ovat täällä aina”, Elise kuvailee.

Keskoskaksosten syöttämiseen piti kiinnittää erityistä huomiota, ja Isla kärsi ensimmäiset kuukautensa koliikista.

Walterin nyt varmaksi todettuun Downin syndroomaan liittyi terveyshuolia, koska oireyhtymä tuo mukanaan riskin erilaisiin liitännäissairauksiin. Tiedon tuoma epävarmuus oli uuvuttavaa. Walterin varttuessa monia kehitysvaiheita odotettiin jännityksen vallassa: oppiiko hän kävelemään, entä puhumaan?

”Väsymys lisää myös pelkotiloja ja huolta.”

Heitä kuitenkin lohdutti Kimin äidin ja hyvän ystävän toteamus, että Downin oireyhtymä on kehitysvammoista kaikkein lempein.

Vauvat nukkuivat huonosti – Walter nukkuu välillä vieläkin, vaikka kaksoset ovat jo viisivuotiaita. Rikkonaisia öitä ratkottiin jo varhain siten, että vuoroöin toinen vanhempi sai nukkua kokonaisen yön omakotitalon eri kerroksessa kuin lapset ja toinen vanhempi.

”Viiden vuoden univajareilla huomaan, kun teen kirjoitus- ja ajattelutyötä, että paperi on aika tyhjä välillä. Väsymys lisää myös pelkotiloja ja huolta. On todella tärkeää, että edes silloin tällöin on öitä, jolloin voi nukkua kunnolla”, sanoo tutkijana työskentelevä Elise.

Jaksamisessa auttoi tieto, että Downin syndrooma on tunnistettu oireyhtymä, johon on tarjolla paljon yhteiskunnallista, lääketieteellistä ja sosiaalista tukea. Kimin äiti ja sisko, lastenlääkäri hänkin, sekä Elisen erityisopettajaäiti antoivat paljon tärkeitä neuvoja, kun kaksoset olivat pieniä. Simonssonien ystäväpariskunta kävi kerran viikossa laittamassa heille ruokaa ja leikittämässä lapsia.

Elise korostaa myös terapiatiimin roolia: “Kehitysvammaisten kanssa työskentelee todella ihania ihmisiä, jotka lasten terapian lisäksi tukevat meitä vanhempia.”

Monet Kim Simonssonin hahmoveistoksista ovat oikean lapsen kokoisia. Veistoksen takaa kurkistaa Isla Simonsson.

Nyt Elise ja Kim istuvat Kimin studiossa, jossa hänen veistoksensa nykyään syntyvät. Haastattelun aikana he kohdistavat puheensa usein toisilleen: Sinä toimit silloin näin. Sinä kerroit. Sinulla oli isänä suuri merkitys synnytyksessä.

Heidän tapansa puhua toisilleen on lempeä ja ymmärtäväinen, siinä ei ole lainkaan pariskunnille tyypillistä naljailua. Mutta he korjaavat toisiaan, jos ovat eri mieltä. Kun Kim väittää, että hän pääsi yli Down-uutisen tuomasta surusta viikossa, Elise muistuttaa, että tämä palasi alakuloon kyllä aika ajoin.

”Sinä itkit joka kuukausi. Olit ihan romuna”, Kim sanoo, kun pariskunta muisteli niitä seitsemää vuotta, jolloin he yrittivät turhaan lasta.

”En nyt ihan joka kuukausi”, Elise vastaa.

”Kyllä.”

”Mutta aika useasti joo.”

Ympärillä heitä tuijottavat monet mustat silmät. Ne kuuluvat Kimin veistoksille, joista osa seisoo jalustoilla heidän ympärillään, toiset täyttävät työtilan hyllyt. Kim tunnetaan kansainvälisenä taiteilijana pitkälti juuri näistä lapsenhahmoisista veistoksistaan, joita pariskunta kutsuu tyypeiksi.

”Ajattelin heti, että tuo on minun elämäni ihminen.”

Kun hän ja Elise tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 2005, Kim veisti lasten ohella koiria dramaattisissa asennoissa. Hän oli saanut Vuoden nuori taiteilija -palkinnon edellisenä vuonna, ja hänet oli kutsuttu Arabian Taideosastoyhdistyksen vierailevaksi taiteilijaksi. Elise työskenteli Arabian tehtaalla viestintäpuolella.

Elise näki Kimin ensimmäistä kertaa, kun tämä järjesti Arabialla omaa näyttelyään.

Elise ja Kim Simonsson tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa vuonna 2005.

”Sinulla oli jalassa ruskeat sammarit, ja ajattelin, että tuo on minun elämäni ihminen.”

”Ja minä taas ajattelin, että hän on ihan eri liigassa kuin minä. Ylemmässä liigassa, ei mitään toivoa.”

Heistä tuli pari, joka asui ensin Helsingissä, sitten Tammisaaressa taiteilijaresidenssissä. Villa Snäcksund sijaitsi luonnonsuojelualueella meren rannalla, ja Elise ja Kim nauttivat yhteisöllisyydestä, jonka muut residenssin taiteilijat rakensivat heidän kanssaan. Residenssikauden päätyttyä paluu kaupunkilaiskaksioon ei tuntunut enää houkuttelevalta, joten he päättivät vuokrata Fiskarsista omakotitalon.

Elise kuvaa elämää ennen lapsia täyteläiseksi: Kim veisti ”vimmatusti” tyyppejä, jotka kuljettivat pariskuntaa ympäri maailmaa taidenäyttelyihin.

Jossain vaiheessa syntyi kaipuu lapsiin. Syytä sille, miksi hedelmöittyminen ei onnistunut, ei löytynyt. Lopulta raskaaksi tuleminen onnistui kolmannella ja heidän viimeiseksi päättämällään inseminaatioyrityksellä.

Elise Simonsson on kiitollinen, että perheelle vinkattiin varhaisessa vaiheessa tukiviittomien hyödyllisyydestä Walterin kanssa viestimisessä.

Ennen lapsia moni näki Kimin lapsiveistoksissa Elisen, lasten synnyttyä Islan. Pari veistosta on nimettykin Islaksi. Nyt Elise näkee niissä myös Walterin mittasuhteita: vähän lyhyemmät raajat kuin Kimillä on ollut aiemmin tapana tehdä. Käsien asennoissa näkyvät joissain töissä tukiviittomat, joita Kim ja Elise käyttävät viestinnän tukena puhuessaan Walterille. Tukiviittomat myös yhdistävät perheen kaksi kieltä, Elisen suomen ja Kimin ruotsin.

Kim valitsi lapset veistostensa hahmoiksi, koska lapset nähdään usein homogeenisempänä joukkona kuin aikuiset, joilla pienetkin vihjeet esimerkiksi vaatetuksessa voivat ohjata katsojan mielikuvia liikaa tiettyyn suuntaan. Lapsiin on helppo liittää samaan aikaan kiltteyttä ja hurjuutta.

”Nämähän ovat vain tällaisia veistoksia, turhia esineitä.”

”Lapsi saa katsojassa aikaan huolenpidon tarvetta ja emotionaalisuutta. Veistokset voivat ärsyttää joitakuita, mutta jättävät harvaa kylmäksi”, hän selittää.

Lisäksi luonnollisen kokoinen lapsiveistos mahtuu poltettavaksi uunissa.

Toisaalta tämä työ on aivan naurettavaa, Kim pamauttaa.

”Mitä minä nyt näillä voisin saada aikaan? Nämähän ovat vain tällaisia veistoksia, turhia esineitä.”

Kim Simonssonin sammallapset ovat vihreän nukan peitossa.

Lasten syntymän myötä hän on kadottanut pakottavan tarpeen menestyä työnsä kautta. On kadonnut ”se kauhea hinku olla supermenestynyt”. Supertähti.

Hän ajattelee olevansa taiteilijana onnellisessa asemassa pystyessään elättämään perheensä työllään, mutta tärkeysjärjestys elämässä on muuttunut Islan ja Walterin synnyttyä.

”Tein tällaisia figuratiivisia veistoksia ja sitten näin, mitä teidän [naisten] mahoissanne veistäytyy, muotoutuu ja tulee ulos. Kun katsoo niitä sormia, ne ovat täydelliset. Kaikki nenät, korvat. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että hirveän realistista ei kannata tehdä”, Kim kertoo.

Lapsilla on perheen kotitalossa oma tilava leikkihuoneensa.

Kehitysvammaisen lapsen syntymä perheeseen on saanut pariskunnan hidastamaan tahtiaan hyvällä tavalla, Elise kertoo. Se on opettanut olemaan kiitollinen aivan pienistäkin asioista ja olemaan armollinen itseään kohtaan.

”Aina ei mennä edes siitä, missä aita on matalin, vaan siitä, missä on reikä.”

Walterin varttumiseen on liittynyt niin paljon huolia, että Elise ja Kim pelkäävät välillä Islan jäävän varjoon. Walterille pienikin onnistuminen, vaikka taputtamaan oppiminen, on ollut suuri. He ovat joutuneet kiinnittämään erityistä huomiota, että saman ikäinen mutta paljon osaavampi sisko saa samanlaisia aidon onnistumisen tunteita ja riittävästi huomiota.

Hänen riemunsa on vähän estottomampaa kuin muiden. Se tarttuu.

Islaa he kuvaavat vauhdikkaaksi tytöksi, jolla on mielikuvitusystävä ja mielikuvituskieli. Hän pomppii mielellään trampoliinilla veljensä kanssa ja piirtää ja maalaa miltei päivittäin. Veljeään kohtaan hän on niin huolehtivainen, että vanhemmat ovat päättäneet laittaa Islan ruotsinkieliseen ja Walterin suomenkieliseen kouluun, kun aika koittaa.

”Haluamme, ettei Islan tarvitse huolehtia Walterista vaan että hän saa omia juttujaan”, Kim kertoo.

Walter on valoisa luonne, joka osaa kyllä näyttää raivonsakin, äiti Elise Simonsson kertoo.

Elise kuvaa Islaa voimakkaaksi persoonaksi, jota Walter pehmentää. Walter pitää kirjoista ja musiikista. Jos kotona syntyy riitaa, hän vaatii riitelijöitä sopimaan ja halaamaan. Kadulla hän moikkaa kaikille vastaantulijoille. Korona-aikaan häntä piti pidätellä, ettei hän ryntää halaamaan ketä tahansa. Hänen riemunsa on vähän estottomampaa kuin muiden. Se tarttuu.

Kun Walter herättää jommankumman vanhemman aivan liian aikaisin aamulla, hänen leveä hymynsä on vastustamaton.

Kimin ja Elisen poika on liittänyt vanhempansa uuteen heimoon. Kun he näkevät vaikkapa kaupassa jonkun, jolla tunnistavat Downin oireyhtymän, he ilahtuvat ja heidän tekisi mieli mennä tervehtimään.

”Mutta ei tietenkään viitsi mennä”, Kim sanoo.

Walterilla on ylimääräinen kromosomi. Elisen ja Kimin mielestä sillä on kolme nimeä: iloisuuskromosomi, onnellisuuskromosomi ja rakkauskromosomi.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran HS Meidän perhe -lehdessä 11/2021.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston uusimmat