Viiden lapsen äiti huomasi, että ikiaikainen ohje tekee nykyarjesta sietämätöntä – Aivotutkija kertoo ”multitaskingin” seurauksista - Perhe | HS.fi

Yksi asia kerrallaan

Viiden lapsen äiti Erja Paaso huomasi sinkoilevansa perhe-elämässään asiasta toiseen. Hän pohtii, mitä multitaskaus tekee vanhemmuudelle ja miten läsnäoloa ja keskittymistä voisi oppia.

25.10. 3:00 | Päivitetty 25.10. 7:19

Menen kodinhoitohuoneeseen hakemaan taaperolleni vaippaa ja huomaan, että kuivausrumpu on saanut vaatteet kuivattua ja pesukone lakanat pestyä. Alan viikata puhdasta pyykkiä kaappeihin. Napsautan radion päälle ja hyräilen musiikin tahdissa.

Olen saanut rummun jo melkein tyhjäksi, kun viisivuotias ilmoittaa, että pikkusisko pissaa lattialle ”hirveää lätäkköä”. Voi ei, unohdin vaipan!

Nielaisen manauksen ja juoksen vaipan kanssa paikalle, liian myöhään. Keittiön lattialla lainehtii keltainen meri.

Sieppaan taaperon kainalooni, suihkutan hänet ja nyt muistan laittaa vaipan paikoilleen. Sillä välin kolmevuotias astuu pissaan ja itkee inhosta.

Luuttuan koko keittiön ja samalla vilkuilen viisivuotiaan hienoa legorakennelmaa, jota poika on yrittänyt koko aamun minulle esitellä.

Koko aamun olen ikiaikaisen ohjeen mukaisesti vienyt mennessäni ja tuonut tullessani. Aina on tullut uutta vietävää ja tuotavaa, ja lopulta tapahtumat ovat kuljettaneet minua sen sijaan, että minä olisin hallinnut niitä.

Vie mennessäs, tuo tullessas on tuttu sanonta myös aivotutkija Minna Huotilaiselle. Hänen mummunsa käytti usein sanontaa, ja mummun ikäluokassa se säästi askelia ja aikaa.

Huotilaisen mukaan sanonnan toimivuus perustuu siihen, että on tekemässä kahta asiaa, jotka liittyvät toisiinsa: kun esimerkiksi hakee jotain navetasta, voi samalla viedä sinne jotain. Tämä ei vielä kuormita aivoja.

Mutta nykyaikana lähiympäristö syöttää niin paljon virikkeitä, että sanonta joutuu testiin. Kahden toisiinsa liittyvän asian mielessä pitäminen voisi vielä onnistua, jos vaippaa hakiessani en harhautuisi ympäristön viekoittelemana muihin houkutuksiin.

Multitaskaus eli usean asian suorittaminen yhtä aikaa on nykytutkimuksen valossa tehotonta. Aivoille olisi parasta, jos ne saisivat keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.

Multitaskaus liitetään usein työelämään, mutta tapa valuu myös vapaa-aikaan, perhe-elämään ja vanhemmuuteen. Monen asian yhtäaikainen suorittaminen tekee meistä lyhytjänteisiä – kaikessa, mihin ryhdymme.

Sinkoiluni tehtävästä toiseen ja keskittymiskyvyn puute huolettavat minua. Liian monesti tilanne kotona on alussa kuvatun kaltainen: olen aloittanut lukuisia töitä saamatta mitään valmiiksi, ja minä itse ja lapseni olemme tyytymättömiä.

Huotilainen selittää, että eteen tulevat tehtävät voidaan jakaa aivojen näkökulmasta kahteen ryhmään: aktiivisiin ja reaktiivisiin töihin.

Jako pätee myös tehtäviin, jotka liittyvät vanhemmuuteen ja kotiin.

Aktiiviset tehtävät ovat aikuisen itse suunnittelemia, reaktiiviset lapsen aiheuttamia tilanteita, joihin on pakko reagoida, vaikka oma tehtävä olisi vielä kesken. Näiden yhteensovittaminen on haastavaa, jos aikuinen on valmistellut itselleen pitkän tehtävälistan.

Kun työskentelyn ohessa joutuu reagoimaan lapsen kiukutteluun, on raskasta palata takaisin keskeytyneeseen toimeen ja miettiä tekemättömiä töitä.

Tunnistan tilanteen. Kuinka turhauttavaa onkaan mennä vessan jynssäyksen lomassa sovittelemaan lasten välistä riitaa!

Mutta: Eikö tärkeämpää ole, että aikuinen jättää hommansa ja puuttuu tilanteeseen, miettii Huotilainenkin. Kyseessä on arvokas kasvatustilanne ja huolenpidon osoitus, vaikka se ei aikuisesta ehkä sillä hetkellä siltä tunnukaan.

Lopulta tärkein oivallukseni on, että minun täytyy laskea tavoitteitani. En selvästikään pysty huolehtimaan vessasta ja lapsista yhtä aikaa.

Huomaan, että korvieni välissä asuva täydellinen mutsi ottaa mallia lapsuudestaan.

Oma äitini oli mahtava pitkän linjan kotiäiti, joka piti meistä rakastavasti huolta. Sain kokea hellyyttä ja välittämistä. Sen ajan lapsiperheissä kodin hyvä ylläpito leipomuksineen kaikkineen oli monille äideille kunnia-asia, ja nämä toimet veivät paljon aikaa.

Minä olen eri aikakauden lapsi: Olen käynyt lasteni syntymien välissä töissä, ja sekin on ollut minulle merkityksellistä. Työ on antanut paitsi taloudellista turvaa, myös kaivattua vastapainoa lapsiperhearjelle.

On iso askel kohti parempaa, kun itse huomaa aloitettujen toimien jäävän kesken.

Kotona ollessaan vanhemmilta odotetaan nyt ennen kaikkea osallistuvaa läsnäoloa ja lasten tunnekasvatusta. Ihanteet ovat muuttuneet.

Minulla on puolisoni kanssa viisi ihanaa lasta, joista kaikista olen onnellinen ja ylpeä.

Kun lapseni toinen toisensa jälkeen syntyivät iloksemme, syöksyin kehään, joka uuvutti. En ymmärtänyt, etten voinut omien äitiysoletusteni lisäksi tehdä myös kaikkea sitä, mitä äitini ikäluokka teki.

Minna Huotilaisen mielestä ihminen on ottanut jo ison askeleen kohti parempaa, kun hän itse huomaa useiden aloitettujen toimien jäävän kesken. On kuormittavaa, kun omat suunnitelmat eivät toteudu eikä keskeytyksiltä voi välttyä.

Huotilainen neuvoo kysymään, mitä muita tehtäviä kannattaa suunnitella tekevänsä lasten kanssa olemisen lisäksi. Hänestä perheenä voi katsoa kriittisesti kaikkia asioita, jotka alkavat ajatuksella: näin meillä on aina tehty.

Ajassamme asetetaan paljon vaatimuksia. Pitäisi olla läsnäoleva isä tai äiti, luoda uraa ja tarttua ympäristöstä tulviviin virikkeisiin. Ei ihme, jos kyky keskittyä on riekaleina.

Muillakin kuin minulla on tarve ruoanteon yhteydessä tarkistaa nopeasti, onko joku kommentoinut uutta somepäivitystä tai tykännyt kuvastani. Vielä haitallisempi keskeytys on, jos se katkaisee syventymisen vaativaan työtehtävään.

Älylaitteistakin aivotutkija Huotilaisella on sanottavaa: Pelit ja sosiaalisen median alustat on optimoitu tuottamaan juuri käyttäjäänsä kiinnostavaa sisältöä. Ei ihme, jos koukuttaa.

Minullekin some tuottaa nopeaa tyydytystä, mutta jälkeenpäin harmittelen siihen käyttämääni aikaa. Lapset saavat puolivillaisen vastauksen, kun luuri ryöstää mielenkiintoni.

Aivot muokkautuvat sen mukaan, minkälaisia päätöksiä teemme joka päivä.

Lopulta teen radikaalin ratkaisun ja irtisanon sosiaalisen median tilini. Viestiryhmät laitan kaikki mykistykselle.

Aluksi käteni pyrkii rauhallisten hetkien tullen hipaisemaan älylaitteen päälle ja somen uutisvirran esiin. Vaatii useita päiviä päästä eroon tottumuksesta.

Vielä pitempään menee siinä, että pääsen irti ajatuksesta, että jään jostain paitsi. Pikkuhiljaa aivoni tottuvat tilanteeseen, ja opin iloitsemaan säästetystä ajasta.

Minna Huotilaisen neuvo tähänkin on kannustava. Jokainen pystyy säätelemään toimintaansa, kun automaattiohjaus katkaistaan ja toiminnot tehdään tietoisesti. Aivot muokkautuvat sen mukaan, minkälaisia päätöksiä teemme joka päivä.

Kuopuksen synnyttyä ajattelin, että vuoden päästä jatkan työelämässä kuten ennenkin. Mutta koronaepidemia iski juuri, kun minun olisi pitänyt päättää työhönpaluustani.

Maalailin mielessäni kauhukuvia poissaoloista, joita minulle ja puolisolleni kertyisi, kun lasta ei voisi viedä hoitoon edes pikkunuhassa. Päätin siirtää töihin paluuta epidemian yli.

Olin alkanut huomata, kuinka väsymys oli vuosien myötä kertynyt mieleeni. Töissä olin osannut skarpata, mutta kaikkeen voimat eivät riittäneet. Kotona keskittymiskykyni oli repaleinen ja läsnäoleva vanhemmuus katkolla.

Kun vauva varttui taaperoksi ja väsymyksen terä katkesi, huomasin itse ajatusteni poukkoilun.

Professori Minna Huotilainen allekirjoittaa ajatuksen siitä, että väsymys on usein poukkoilevan mielen pohjasyy. Väsymys johtaa ylivireyteen, ja ylivirittyneellä ihmisellä on hirveästi asioita yhtä aikaa mielessään.

Tällöin ihminen aloittaa usean tehtävän tekemistä, ja yhtä moni suoritus jää kesken. Keskeytykset tulevat ihmisen sisältä.

ADT (attention deficit trait) on tarkkaavaisuushäiriön kaltainen käytösmalli, jonka näkyvin tunnusmerkki on itsensä keskeyttäminen. ADT ei ole neurologinen häiriötila kuten ADHD, vaan opittu toimintatapa.

ADT-oireinen ei kykene syventymään käsillä olevaan tehtävään, sillä mieleen virtaa työstettävän asian sijaan epäolennaisuuksia. Tila ei synny hetkessä, vaan vaatii pitkällistä kuormitustilaa.

Tuntuupa tutulta.

Ylikuumentuneen viilentää se, ettei tee mitään.

Minähän hyppään asiasta toiseen: Aloitan tiskikoneen täytöstä, mutta puntaroin samalla, pitäisikö sittenkin laittaa ensin pyykkikone päälle, jotta lasten ulkovaatteet ehtivät kuivua kerhopäivää varten. Pyykkikoneelle mennessä muistan, että hampaat ovat jääneet pesemättä. Ja niin edelleen.

Huotilaisen ohje aivojen rauhoittamiseen on hidas tekeminen. Ylikuumentuneen viilentää se, ettei tee mitään. Ei säntäile mihinkään, ei reagoi kaikkeen.

Aivotutkija antaa vanhemmuuteen käytännöllisen vinkin: Huomaa, että lapsen vireystila vaihtelee. Välillä lapsi on vauhdikkaan aktiivinen, välillä passiivinen, eli päivään mahtuu rauhallisempiakin hetkiä.

Vanhempana voin mennä seesteisiin tilanteisiin mukaan ja hidastaa omaa tekemistäni. Voin miettiä, miten rauhoitan itseni, pysähdyn ja nollaan ajatukseni. Voin ottaa lehden ja mennä lapsen viereen sohvalle, mietiskellä tai venytellä. On hyvä, jos lapsen ja aikuisen vireystila kulkee samaa tahtia. Jossain vaiheessa jokainen tarvitsee tuokion, jolloin rentoutuu.

Alan laatia itselleni pieniä ohjeita, joita otan käytäntöön.

Ulkoilemaan mennessämme pyydän, että juttelemme vasta pihalla. Tällöin aivoni eivät kuormitu lasten vaatteiden valinnasta ja kysymyksiin vastailusta, joten pääosin hermostumiselta vältytään.

Pidän mielessäni aivotutkijan vinkin: älä säntäile, älä reagoi kaikkeen.

Vähennän kotitöitä. Ehdin jutella ja puuhata lasten kanssa enemmän, ottaa syliin ja tarvittaessa nukkua itsekin päiväunet.

Pienet muutokset helpottavat yhteen asiaan keskittymistä ja ehkäisevät riitelyä. Sillä riitaa siitä seuraa, kun väsyneet aivot ylikuumenevat päällekkäisistä asioista.

Ykkösprioriteetiksi laitan lasten kysymyksiin ja huomioihin reagoimisen: harjoittelen ajattelemaan, että en hukkaa aikaa, kun keskityn lapsen maailmaan. Pyykit odottavat kyllä, mutta lapsen kanssa eletty hetki ei. Tekemättä jääneet toimet voi hoitaa sitten, kun puoliso lopettaa päivätyönsä ja ottaa kopin lapsista. Silloin voin rauhassa olla hetken omien ajatusteni kanssa selvitellessäni pyykkisumaa.

Vähitellen huomaan, että asioiden äärelle pysähtymisen myötä arkemme seestyy. Osaan laittaa asiat paremmin tärkeysjärjestykseen ja äkkipikaisuuteni on vähentynyt.

Retkellä kiikaroimme kurkia ja telkkiä ja tunnen syvää iloa siitä, että saan ja osaan pysähtyä tähän hetkeen omieni kanssa. Totta kai elämääni kuuluu edelleen multitaskaus, mutta enää se ei sotke tehtäviä loputtomaksi kehäksi. On helpompi olla.

Luotan, että töihin paluun jälkeenkin osaan hidastaa kotona tahtia ja valita touhotuksen sijaan läsnäolon. Aivot onneksi muovautuvat läpi iän, eikä ADT:n tarvitse jäädä pysyväksi vieraaksi, toteaa Huotilainenkin.

Minä huomaan, että minulle se vaati tietoista pysähtymistä.

Juttu on julkaistu HS Meidän perheen lokakuun numerossa 2021.

Lue lisää: Suomalaistaustainen huippupsykologi: Unohda multitasking, saat enemmän aikaan tekemättä mitään – ja tulet onnellisemmaksi

Lue lisää: Vanhemmuuskin voi aiheuttaa burnoutin. Miten sen voisi ennaltaehkäistä?

Lue lisää: Riittämättömyyden tunne on aikamme ilmiö, joka näkyy myös vanhemmuudessa. Miten sitä vastaan voi taistella?

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston uusimmat