Ei saa pitää kiinni

Vanhemmuudessa ei liene suurempaa vastuuta kuin olla ihminen, josta voi turvallisin mielin kääntyä pois, kirjoittaa Sanna Huolman.

6.6. 7:00

Sanna Huolman

Halivaje, ilmoittaa lapsi kuuluvasti ja hyppää kainalooni. Käsivarret ja kasvuspurtin venyttämät jalat kiertyvät tiukasti ympärilleni.

Kyseinen sana tarkoittaa perheessämme sitä, että edellisestä halauksesta on liian pitkä aika.

Nyt se vielä tulee kainaloon, ajattelen. Saman tien kaduttaa. Miksi synkistelen ja varaudun tulevaisuuteen, kun hetki tässä ja nyt on mitä ihanin?

Jokin aika sitten etsin kaapista valokuvia mutta tartuin hetken mielijohteesta yhteen vanhoista päiväkirjoistani. Pieni punakantinen kirjanen oli vuodelta, jolloin kuopukseni oli vauva.

Kansilehden takana oli taiteltuna sileä ruutupaperi. Olin kirjoittanut ylös ajatuksen: ”Äitiys on rakastamista ja irti päästämistä. Tehtäväni on olla henkilö, josta käännytään vähä vähältä poispäin.”

Muistiinpanojeni mukaan kirjailija Riikka Pulkkinen kuvaili äitiyttä näin Anna-lehden haastattelussa vuonna 2014.

Ei ihme, että ajatus päätyi päiväkirjani väliin. Edelleen se on minusta kauneinta, mitä olen nähnyt äitiydestä sanottavan. Tässäkö yksi syy haikeiluuni, mietin.

Kun lapset pärjäävät ilman minua, ylpeys ja haikeus kietoutuvat toisiinsa.

Tuolloin kahdeksan vuotta sitten saatoin vasta aavistaa, miltä tuntuisi päästää irti. Vauva oli ihollani. Kolmevuotias esikoinenkin vähintään katseeni kantamalla, vaikka haastoikin jo sanomiseni ja tekemiseni. Oli päiviä ja öitä, jolloin olisin mielelläni ottanut enemmän tilaa ympärilleni.

Lasten maailma on kasvanut vaivihkaa. On tullut päivähoidon aloitus, ensimmäinen koulupäivä, uimaleiri ja yökyläilyt. Omat harrastukset, kavereiden kanssa jaetut salaisuudet. Lapsen ympärillä alkaa olla tila, jonne en aina ole toivottu henkilö.

Ei saa pitää kiinni, lapset huusivat, kun opettelivat keinumaan, pyöräilemään ja kiipeämään kiipeilytelineen huipulle. Tietysti olisin halunnut pitää kiinni – kädestä, tarakasta tai takinliepeestä. Ja haluaisin vieläkin välillä pitää.

Kun lapset pärjäävät ilman minua, ylpeys ja haikeus kietoutuvat toisiinsa. Vanhemmuudessa ei liene suurempaa vastuuta kuin olla ihminen, josta voi turvallisin mielin kääntyä pois.

Ei saa pitää kiinni, muistutan itseäni.

En ole ikuisesti se, jolta kysytään neuvoa enkä se, joka saa lohduttaa.

Mutta vaikeaa se on, tunnustan.

Lapsen kasvu muistuttaa siitä, että roolini hänen elämässään pienenee. En ole ikuisesti se, jolta kysytään neuvoa enkä se, joka saa lohduttaa.

Siksi kai tuntuu niin erityiseltä, kun lapsi juoksee halaukseen. Hän valitsee kääntyä minua kohti.

Yksi asia ei onneksi muutu. Mistä maailmankolkasta tahansa ja minkä ikäisenä tahansa halivajetta saa aina tulla paikkaamaan.

Kirjoittaja on HS:n hyvinvointitoimituksen toimittaja, joka totuttelee olemaan "nolo äiti".

Juttu on julkaistu HS Meidän perhe -lehden numerossa 5/22. HS Meidän perhe on vanhemmuuteen ja kasvatukseen keskittyvä aikakauslehti, jota tehdään HS:n toimituksessa.

Lue lisää: Vielä yksi luku! Olen lukenut tuhansittain iltasatuja

Lue lisää: Jumalauta äijä, pois meidän katolta!

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston uusimmat