Ei ole pakko sanoa

Rasittavimpia pätemisen aiheita on vanhemmuus, kirjoittaa Laura Kangasluoma kolumnissaan.

27.6. 3:00 | Päivitetty 27.6. 6:20

Laura Kangasluoma.

Kysymykseni naurattaa äitiydestä somessa tuhansille ihmisille puhuvaa ystävääni: ”Ihan joka päivä”, hän vastaa, kun utelen, kuinka usein hän saa seuraajiltaan viestejä, jotka alkavat sanoilla ”pakko sanoa”.

Kun hän kertoo hankkineensa lapselleen uudet tennarit, tuntemattomalta tulee viesti: ”Pakko sanoa, että paljasjalkakengät olisivat kyllä paremmat.” Ystäväni somejulkaisussa näkyy, että hänen lapsensa lautasella on nakkeja. ”Pakko sanoa, että meillä ei kyllä eineksiä syödä.”

Pätemisen väylä on auki yhdellä sormen näpäytyksellä, ja sinne on tunkua.

Maailmaan on aina mahtunut besserwissereitä, mutta sosiaalisen median synty on kirvoittanut heidän kieliään entisestään. Pätemisen väylä on auki yhdellä sormen näpäytyksellä, ja sinne on tunkua.

Kun pätemisen aiheeksi valikoituu vanhemmuus, viestit saavat oman erityisen sävynsä. Joko ne on verhoiltu huoleen lapsen parhaasta (”ymmärräthän, että vääränlaiset kengät TUHOAVAT LAPSESI JALAT”) tai kuorrutettu hymiöillä ja kehuilla, joiden ainoa tehtävä on piikitellä (”pakko sanoa, että onpa ihanaa, että olet niin rohkea ja armollinen itsellesi, että et joka päivä tee lapsellesi kotiruokaa”).

Ystäväni mukaan lähettäjiä on kahdenlaisia. Ensimmäiset ovat niitä, joilla on itsellään pieniä lapsia, ja heidän viesteilytarpeelleen ystävälläni on teoria.

Internet on tuonut kaiken mahdollisen lapsiin liittyvän tiedon helposti saataville, ja erityisesti monelle äidille vanhemmuus muuttuu suoritukseksi, jossa on jatkuvasti vaarassa epäonnistua, jos tietoon ei perehdy. On vanhempien tehtävä perehtyä erilaisiin unikouluihin, kenkämalleihin, turvaistuimiin, harrastusmahdollisuuksiin ja ruokavalioihin, ja tehdä päätös: nämä me otamme käyttöön.

”Pakko sanoa, että meidän lapset kyllä söivät aina lautasensa tyhjiksi muitta mutkitta.”

Jäljelle jää kalvava epävarmuus siitä, oliko valinta oikea, ja kun somessa törmää kerta toisensa jälkeen tarinoihin muiden valinnoista, herää alkukantainen halu puolustella omaa valintaa. Se tapahtuu yhdellä viestillä: ”Pakko sanoa...”

Toinen viestien lähettäjäjoukko koostuu ystäväni mukaan naisista, joiden lapset ovat jo aikuisia. Näiden viestien lähettäjät syttyvät päästessään kertomaan, miten heidän sukupolvensa teki tämän(kin) paremmin. ”Pakko sanoa, että meidän lapset kyllä söivät aina lautasensa tyhjiksi muitta mutkitta.”

Pätemisen tarve ei mihinkään katoa, mutta toivon vuosia sitten lukemani sitaatin niihin aikoihin Väestöliiton vanhemmuustutkijana työskennelleeltä Anneli Miettiseltä iskostuvan kaikkien mieleen:

”Siitä seuraa harvoin hyvää, kun kasvottomat neuvovat toisiaan netissä.”

Kun siis seuraavan kerran tuntuu siltä, että on pakko sanoa, mieti, sanoisitko saman kassajonossa vieressäsi seisovalle. Ja vaikka sanoisitkin, muista: siltikään ei ole pakko.

Kirjoittaja on HS Meidän perheen tuottaja. Kolumni on julkaistu HS Meidän perhe -lehden numerossa 6/22. HS Meidän perhe on vanhemmuuteen ja kasvatukseen keskittyvä aikakauslehti, jota tehdään HS:n toimituksessa.

Lue lisää: Bloggaaja Eeva Kolu piti yllä hyvinvointikulissia, vaikka masentui

Lue lisää: Olli Seuri katosi puoleksi vuodeksi sosiaalisesta mediasta ja huomasi, ettei se kiinnosta häntä lainkaan

Lue lisää: Moni kokee somekeskustelujen kärjistyvän liian usein huutamiseksi ja eri mieltä olevien pilkkaamiseksi

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston uusimmat