Sekä että

Minnan alakouluikäinen lapsi kokee olevansa sekä poika että tyttö. Lapsensa kautta Minna on nähnyt arjen, jossa koulupäivän aikana ei voi käydä vessassa tai mennä uimahalliin luokkakavereiden mukana. Minna kertoo perheensä kokemuksista nimettömänä lapsen yksityisyyttä suojatakseen.


2.7. 3:00 | Päivitetty 2.7. 7:14

Kaksivuotiaana uimahallireissun päätteeksi lapseni ilmoitti, että hän haluaisi mekon.

Arvelin, että ilmoitus liittyi lapsen ikään: parivuotiaat kun pohtivat koko ajan kaikkea uutta, jota maailmassa kohtaavat. Vedin uimahallin pukuhuoneessa oman mekkoni ylleni ja vastasin, että meillä Suomessa miehillä on tapana pukeutua housuihin, mutta on maita, joissa myös miehille on mekkoja ja hameita.

Kotona nukkumaan mennessä lapsi kysyi, voisimmeko muuttaa sellaiseen maahan, jossa miehet pitävät mekkoja. Totesin, että voisimme kyllä matkustaa sellaisiin maihin, mutta en haluaisi asua muualla kuin Suomessa.

En vielä tuolloin ymmärtänyt, miten syvä ja todellinen lapsen kokemus sukupuolestaan oli.

Mekkokaipuu jatkui lapsen kasvaessa. Pelkäsin hämmentäväni häntä, jos vahvistaisin sitä. Pelkäsin, että häntä kiusattaisiin. Niinpä ostin hänelle mekkojen sijaan kuviollisia unisex-vaatteita, jotka värikkyydessään miellyttivät häntä.

Kolmevuotiaana päiväkodissa hän innostui Ryhmä Hau -piirretystä ja sen Kaja-hahmosta, jolla on pinkit vaatteet. Päiväkodin naamiaisiin hankin hänelle ensimmäisen kokonaan pinkin asun ja muistan, miten vaikeaa oli löytää vaaleanpunainen t-paita ilman hiharyppyjä tai pitsejä.

Opettelimme yhdessä puolustuslauseita, jos joku kysyisi, miksi hänellä on pinkit vaatteet: ”Värit kuuluvat kaikille, kaikki saavat käyttää kaikkia värejä, ei ole olemassa tyttöjen ja poikien värejä.”

”Olin ostanut lapselle mekkoja yöasuiksi ja hän otti niistä yhden mukaan mummolaan.”

Kun lapsemme esikouluiässä kertoi minulle ja puolisolleni, että hän kokee olevansa sekä tyttö että poika, minä ryhdyin etsimään tietoa. Pyrin vimmaisesti löytämään vastauksen siihen, mihin lapseni kuului. Onko hän muunsukupuolinen? Vaiko translapsi? Vai pitääkö hän vain juuri nyt perinteisesti ajatellen feminiinisistä asioista, kuten isänsä, joka käytti teininä pinkkiä toppatakkia ja naisten aurinkolaseja?

Tarpeeni lokerointiin helpottui, kun lapsi lopetteli ensimmäistä kouluvuottaan ja löysin netistä Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen. Pyysin lapseltani, että kävisimme siellä juttelemassa. Lapsi vastusti aluksi, koska piti aihetta liian intiiminä, mutta lähti mukaan.

Siellä hän kertoi ensimmäistä kertaa ääneen jollekin muulle kuin perheenjäsenelle, miltä hänestä tuntuu. Vastassa oli hyväksyntää ja kannustusta, ja käynnin jälkeen lapsi oli liikuttavan vapautunut – ja niin olin minäkin. Vanhempina minusta ja puolisostani alkoi tuntua siltä, että meidän olisi hyvä puhua aiheesta muillekin läheisille. Omille sisaruksille, vanhemmille, ystäville.

Yksi suurista askelista oli yökyläily isovanhempien luona. Olin ostanut lapselle mekkoja yöasuiksi, ja hän otti niistä yhden mukaan mummolaan.

Kerroimme isovanhemmille, että lapsemme kokee olevansa sekä tyttö että poika ja hän toivoo, että häntä kutsutaan lapseksi eikä pojaksi. Isovanhemmat olivat tilanteesta hieman hämmentyneitä, mutta suhtautuivat asiaan lopulta hyvin. He ovat kunnioittaneet toivetta ja muistavat yhä pahoitella, jos lipsahtavat ”pojittelemaan” lasta.

Aina vastaavat tilanteet eivät mene yhtä sujuvasti – ja vaikka usein menevätkin, niitä on edessä jatkuvasti. Lapsi on nyt 10-vuotias ja törmää kysymykseen sukupuolesta arjessaan koko ajan.

Kerran hän ryntäsi kolmannella luokalla koulusta tullessaan saman tien vessaan. Hän kertoi, ettei voinut käydä koulupäivän aikana vessassa, sillä meni hän sitten poikien tai tyttöjen vessaan, häneltä kysyttiin sama hämmästelevä kysymys: ”Miksi sä oot täällä?”

Hankaluutta oli myös liikuntatunnilla. Lapseni rakastaa uimista, mutta kun tieto kolmannen luokan yhteisestä uimaretkestä tuli, se laukaisi lapsessa parin viikon kiukun ja ahdistuksen.

”Arki lapseni kanssa on kasvattanut minusta tiedostavan ja myös vaativan.”

Lopulta hän ilmoitti, ettei osallistuisi uintiin. Hän kertoi itseinhosta ja ahdistavasta olosta. Kävi ilmi, että syynä olivat pukuhuonekäytännöt – lapseni kun ei koe kuuluvansa poikien eikä tyttöjen pukuhuoneeseen. Ensimmäistä kertaa tyttö–poika-asiassa oli jotain kehollista.

Molemmat tilanteet ratkesivat, kun otin yhteyttä kouluun: Inva-vessan oveen lisättiin unisex-merkki, ja lapseni alkoi käydä koulupäivän aikana vessassa. Uimahallissa lapsi sai mennä toisen pukuhuoneen suurempaan wc-tilaan vaihtamaan vaatteet niin, että hän tuli hieman muiden jälkeen suihkuun ja poistui hieman muita ennen altaalta.

Pienillä teoilla oli iso vaikutus, ja olen kiitollinen, että minua ja lasta kuunneltiin.

Arki lapseni kanssa on kasvattanut minusta tiedostavan ja myös vaativan: sen sijaan, että enää vain huolestuisin ja pelkäisin lapseni puolesta, olen päättänyt toimia.

Puhun sukupuolen moninaisuudesta harrastustoiminnassa ja koulun suuntaan ja toivon, että voin osaltani auttaa myös niitä lapsia, jotka eivät välttämättä saa ääntään kuuluviin: esimerkiksi transnuorten keskuudessa masennus ja itsetuhoisuus ovat yleisiä, eikä ihme. Jos lapselle tai nuorelle kerrotaan jatkuvasti, että hän on väärässä tai jotenkin viallinen, hän voi alkaa uskoa siihen ja kääntyy itseään vastaan.

”Tärkeintä on huolehtia siitä, että lapsen kasvuympäristö on sellainen, että hän voi olla oma itsensä.”

Suurin minua ja puolisoani ohjannut oivallus tuli eräässä vertaistukitapaamisessa. Yksi ohjaajista totesi, että ”vanhempana on aina tarve ratkaista kaikki asiat, mutta tässä tapauksessa on parempi vain elää lapsen rinnalla ja tukea häntä, jotta hän voi olla oma itsensä, sillä moni asia muuttuu vielä monta kertaa”.

Ohjaajan sanat rauhoittivat minua. Vanhempina minun ja puolisoni ei tarvitse nähdä tulevaisuuteen, päättää asioista lapsen puolesta tai ohjata häntä mihinkään. Tärkeintä on huolehtia siitä, että lapsen kasvuympäristö on sellainen, että hän voi olla oma itsensä.

Olen kysynyt lapselta, haluaisiko hän keskustella jonkun muun aikuisen, kuten terapeutin tai lääkärin kanssa. Tällä hetkellä hänen vastauksensa on: ”Mitä minun asiat kenellekään kuuluu?” Vertaistukitapaamisiin hän sen sijaan lähtee mielellään.

Lapsemme on sosiaalinen, iloinen ja vahvasti oikeudentuntoinen 10-vuotias, joka pitää puolensa. Hän on kasvattanut upeat pitkät hiukset ja kuvaa käsillä havainnollistaen, että on vyötäröstä alaspäin poika ja siitä ylöspäin tyttö. Hän on kertonut koulukavereilleen olevansa sekä tyttö että poika, emmekä ole kuulleet, että häntä olisi kiusattu.

Hänen luokanopettajansa on ottanut vastaan toiveemme ja huolemme ihailtavan joustavasti: esimerkiksi luokan pöytä- ja pienryhmissä on vaihtuvuutta, ei pelkkiä tyttö- ja poikaporukoita, ja toivon tämän jatkuvan.

Minulla on vahva luotto nykynuorisoon ja tuleviin aikuisiin, sillä he ovat aina avoimempia kuin edeltäjänsä. Omassa lapsuudessani puhuttiin lähinnä seksuaalisuudesta, eli homoista ja lesboista, ei sukupuolista. Lapseni iässä en ollut kuullutkaan sukupuolen moninaisuudesta. Nykynuoret osaavat luetella tarkasti sukupuolen moninaisuuden sanaston. Itse sisäistän edelleen niistä vain osan.

Lue lisää: Moni määrittelee seksuaalisen suuntautumisensa nyt täysin uudella tavalla – Kolme nuorta kertoo, miksi oikeilla termeillä on väliä

Lapsellamme on pikkuveli, joka elää vahvasti poikamaisuuttaan. Isomman sisaruksen tilanteen vuoksi hän on kertonut, että hän on sitten poika, ”paitsi että on mussa ehkä vähän jotain eläintä”.

Häneltä kysytään välillä, kumpaa sukupuolta hänen sisaruksensa on. Hän on ottanut sellaisen linjan, ettei sano mitään, ja keskittyy siihen, mikä on sisaruksen kanssa parasta: yhteiset leikit molempien fanittamien pelihahmojen ja lelujen ympärillä.

Pikkuveljen ainoa harmitus liittyy vaatteisiin, hän kun luonnollisesti perii niitä sisarukseltaan. Toisinaan olemme joutuneet ostamaan pinkkien kurahousujen tilalle jotain muuta, koska nuorempi on kokenut, että häntä kiusattaisiin niiden takia.

Kerran kenkäkaupassa esikoinen juoksi luokseni pinkinkirjavien kumisaappaiden kanssa, joissa oli yksisarvisten, kuppikakkujen ja sydänten kuvia. Katsoin saappaita hetken ja kysyin, voisimmeko osaa yksiväriset: pikkuveli perisi saappaat ja hänelle neutraalimmat olisivat varmasti mieluisammat.

”Miksi mun pitäisi hankkia kumpparit sen mukaan, millaiset pikkuveli haluaa?” hän kysyi. Olin ylpeä hänen päättäväisyydestään ja lähdimme kaupasta hänen valitsemansa saappaat kassissa.

Juuri nyt arkemme on tasaista.

Lapsi ei enää pahastu joka kerta, jos joku erehtyy sukupuolittamaan häntä toisin kuin hän toivoisi, ja yhteisestä sopimuksesta minä korjaan puhujalle virheen, jos näin käy.

Uusia tilanteita tulee kuitenkin vastaan lapsen kasvaessa ja vanhempana huoleni muuttuvat. Tänä keväänä terveydenhoitaja oli kysellyt lapselta, joko hän on huomannut itsessään murrosiän merkkejä. Tilannetta voisi verrata siihen, että joku kertoisi minulle, että pian minulle kasvaa viikset ja partahaivenia ja ääneni madaltuu.

Entä jos lapsi ei voi olla onnellinen kehossaan ja haluaisi muuttaa sitä? Missä vaiheessa hän on riittävän kypsä arvioimaan tätä? Voiko tätä ennakoida tai saako asiaan lisäaikaa, ennen kuin keho käy läpi kaikki tulossa olevat muutokset?

Olen varmuuden vuoksi puhunut koulussa terveydenhoitajalle ja lääkärille alusta saakka lapsen sukupuolen kokemuksesta, jotta hänen tietoihinsa jäisi merkintä näistä pohdinnoista mahdollisimman aikaisin. Jos lapsi haluaa myöhemmin hakea esimerkiksi mahdollisiin sukupuolen korjausprosesseihin tai muihin muutoksiin, jotka liittyvät sukupuoliristiriitaan, varhaiset merkinnät asiasta auttavat.

Koen olevani lapseni kanssa samalla matkalla: voin saattaa häntä siihen pisteeseen, jossa hän itse päättää mitä haluaa. Olen kiitollinen siitä, mitä hän on opettanut minulle. Ymmärrän, etten voi olettaa ihmisten olevan jotain, mitä minä kuvittelen, ja että voin tahattomasti tuottaa toisille ahdistusta tai mielipahaa lokeroimalla heitä.

”Kerran hän kysyi minulta huolestuneena, ketä hänen kuuluu rakastaa, jos hän on sekä tyttö että poika.”

Tehtäväni on turvata esikoiseni lapsuutta. Korostan puheissani, että minä ja puolisoni rakastamme häntä aina juuri sellaisena kuin hän on ja että kaikesta voi tulla aina puhumaan.

Pride-viikolla tämä keskustelu korostuu. Olemme käyneet Pride-tapahtumissa lapsen kanssa pienestä pitäen. Aluksi ne olivat puheissamme rakkausfestivaalit ja myöhemmin ”sellaiset juhlat, joissa juhlitaan sitä, että jokainen saa olla sitä mitä haluaa ja rakastaa ketä haluaa”. Näissä keskusteluissa olemme jo varhain käyneet läpi, mitä heterous ja homous tarkoittavat ja kuinka ketään ei voi haukkua ”homoksi”, koska yhtä typerää olisi haukkua toista ”heteroksi”.

Olen puhunut lapsen kanssa sukupuolen moninaisuudesta ja esimerkiksi muunsukupuolisuudesta. Kerron, että hän ei ole yksin ja ainoa maailmassa, ja että on muitakin, jotka kokevat sukupuolensa samoin. Kun lapsi kasvaa ja hänen ymmärryksensä kehittyy, keskustelut syvenevät.

Hänen kokemustensa kautta opin myös asioita, joita en ole osannut nähdä tuleviksi. Kun hän kerran kysyi minulta huolestuneena, ketä hänen kuuluu rakastaa, jos hän on sekä tyttö että poika, vastasin täydestä sydämestäni, että kyllä sinä sitten tiedät kun oikean ihmisen kohtaat. Rakastettusi voi olla joko tyttö tai poika tai molemmat.

Lapselle arvokkainta se, että hän saa hyväksyntää juuri sellaisena ihmisenä kuin hän on: maailman parhaana tyyppinä, joka valitsee kumisaappaisiinsa sekä yksisarviset, kuppikakut että sydämet.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston uusimmat