Ikäviä totuuksia

Lapseni närkästyi, kun kerroin naapurin koiran kuolleen. Olisiko lasten mielenterveydelle parempi, jos he eivät tietäisi ihan kaikkea? Monen aikuisen lapsuudessa salailu oli tavallista, ja se aiheutti hämmennystä.


4.11. 3:00 | Päivitetty 4.11. 9:45

Naapurimme koira kuoli.

Koira ei juuri ollut välittänyt lapsista, mutta lapseni olivat olleet siitä kiinnostuneita. Eläintä oli joskus koetettu silittääkin. Koiran mukaan on myös nimetty yksi esikoiseni pehmoleluista.

Päätin kertoa suru-uutisen lapsille, kun istuimme yhdessä päivällispöytään. Viisivuotiaan esikoiseni reaktio oli nopea ja armoton: Miksi sinä kerroit meille tämän?

Oho, minä ajattelin mielessäni.

Kuolema on herättänyt esikoisessa kysymyksiä jo vuosikaudet. Lasteni isän kanssa olemme yrittäneet antaa rehellisiä mutta lapsen kokoisia vastauksia.

Päivällisen äärellä ihmettelin, oliko lapsi siitä huolimatta sisäistänyt kummallisen ajatuksen siitä, että lapsille ei pitäisi kertoa vaikeista asioista.

Eikä siinä – kun puolisoni myöhemmin tuli töistä ja mainitsin hänelle kertoneeni lapsille koiran kuolemasta, oli hänenkin ensireaktionsa kysymys.

”Ai kerroit vai?”

Voin vain kuvitella, miltä tuntuu käsitellä lapsen kanssa asioita, joihin liittyy joukkohautoja.

Jos elämässä on ollut onnea, voi leikki-ikäisen vanhempi pohtia, miten kertoo lapselle naapurin koiran kuolemasta, vai kertooko.

Vaikeammissa tilanteissa ja isompien lasten kanssa käsittelyyn tulee suurempia kysymyksiä.

Miten pitäisi puhua pandemiasta tai sodasta? Entä ilmastokriisistä, ympäristökadosta tai massasukupuutosta? Pitäisikö selittää globaalia energiakriisiä tai taantuman vaikutuksia, pohtia yhdessä ydinsodan mahdollisuutta?

Minun ei vielä ole tarvinnut selittää lapsilleni mitään koronaa hankalampaa. Sen alkaessa esikoinen oli niin pieni, että saatoimme vain kertoa liikkeellä olevasta nuhapöpöstä, josta voi tulla tosi kipeäksi.

Siksi voin vain kuvitella, miltä tuntuu käsitellä lapsen kanssa asioita, joihin liittyy joukkohautoja tai sukupuuttoja.

Suomalaiset nuoret ovat ahdistuneita jo valmiiksi. THL:n Kouluterveyskyselyn mukaan tytöt ovat huomattavasti poikia ahdistuneempia. Lähes joka kolmas peruskoulussa, lukiossa tai ammattioppilaitoksessa opiskeleva tyttö on kokenut kohtalaista tai vaikeaa ahdistuneisuutta.

Lisäksi nuorten usko maailman tulevaisuuteen on heikentynyt. Lasten ja nuorten säätiön teettämän selvityksen mukaan alle puolet 16–30-vuotiaista uskoo, että ihmiskunta haluaa tai pystyy ratkaisemaan suuret globaalit ongelmat.

Tämän kaiken keskellä moni aikuinen varmasti miettii, olisiko välillä fiksumpaa säästää lapsia ja vaieta kaiken maailman ongelmista.

Pohjimmiltaan aikuiset ehkä haluavat myös säästää itseään.

Rehellinen puhe voi säästää lasta itsesyytöksiltä, ahdistuneisuudelta ja masennukselta.

Kun viisivuotiaani kysyi, miksi kerroin hänelle koiran kuolemasta, hän luultavimmin tarkoitti, miksi halusin aiheuttaa hänelle pahaa mieltä.

Lapsi on asian ytimessä. Enhän minä halua.

Jos aikuinen kertoo vaikeasta asiasta lapselle, hän joutuu käsittelemään tunteet, joita vaikeasta asiasta puhuminen tai lapsen reaktiot saavat aikaan. Siksi vaikeneminen voi tuntua paremmalta vaihtoehdolta, summaa traumaterapiaan ja oikeuspsykologiaan erikoistunut psykologi, psykoterapeutti Aino Juusola. Hän on kirjoittanut kirjan Jutellaanko?, joka käsittelee sitä, miten ja miksi lasten kanssa pitäisi puhua hankalistakin asioista.

Juusolan mukaan vaikeneminen voi ehkä hetkellisesti olla helpompi ratkaisu aikuiselle. Kuitenkin lapsi hyötyy monin tavoin siitä, että vaikeista asioista puhutaan.

Päällimmäisenä pieni ihminen saa kokemuksia siitä, että vaikeista tilanteista ja suurista tunteista selviää. Tämä kasvattaa lapsen resilienssiä eli kykyä selviytyä haastavista tilanteista. Epävarmoina aikoina sitä tarvitaan erityisen paljon, Juusola muistuttaa.

Rehellinen puhe voi parhaassa tapauksessa säästää lasta itsesyytöksiltä, ahdistuneisuudelta ja masennukselta, Juusola kertoo. Tämä johtuu siitä, että vaikeneminen ei suinkaan suojaa lasta asioilta, vaan voi johtaa häntä harhaan.

Ihmismieli on sellainen, että se yrittää prosessoida vaikeita asioita joka tapauksessa. Jos lapsi ei pääse käsittelemään vaikeita teemoja aikuisen kanssa, hän saattaa pohtia asioita yksin omassa päässään tai käydä keskustelua kavereidensa kanssa.

Kummatkin vaihtoehdot ovat vähän kehnoja. Tulee väärinkäsityksiä ja omia tulkintoja, asiat paisuvat ihan vääriin mittasuhteisiin, Juusola kertoo.

Tällaista lapsuutta on moni nykyvanhempi elänyt itse. Maailma, jossa lapsia ei oteta mukaan keskusteluihin ja joissa heiltä yritetään pimittää asioita, on vaillinainen ja täynnä hämmennystä.

Ohjaaja Jani Volanen tulkitsee tunnelmaa uutuussarjassaan Munkkivuori (Elisa Viihde Viaplay). Siinä kahdeksankymmentäluvun lapset pyörivät keskenään taloyhtiön pihassa ja arvuuttelevat, mistä on kyse, kun vanhemmat riitelevät, pitävät salamyhkäisiä kokouksia, juoksevat yössä taskulamppujen kanssa sekä kieltävät menemästä metsään ja pyörävarastoon. Lapset pohtivat, liittyykö taloyhtiön mysteeriin se sellainen peto, tai pedo, tai mikä se sitten onkin.

Nykyaikainen vastine tälle löytyy siitä, miten lasten ja nuorten kanssa puhutaan groomingista eli lapsen houkuttelemisesta seksuaaliseen kanssakäymiseen. Juusola on tehnyt Pelastakaa Lapset ry:lle kartoituksen, jossa nuorilta kysyttiin heidän kokemuksiaan asiasta.

Selvityksessä 15–16-vuotiaat kertoivat, että ovat saaneet netissä seksuaalissävytteisiä yhteydenottoja jo 11–12-vuotiaina, mutta eivät ole tuolloin ymmärtäneet, mistä on ollut kyse.

”Fakta on se, että nuoret saavat näitä yhteydenottoja eivätkä osaa toimia, jos aikuiset eivät kerro, mitä heidän kuuluisi tehdä”, Juusola sanoo.

Selvityksen mukaan nuoret puhuvat groomingista keskenään mutta suurin osa ei kerro asiasta aikuisille tai viranomaisille, koska voivat pelätä, millaisia reaktioita tämä vanhemmissa herättäisi.

Se, että aikuiset ottavat hankaliltakin tuntuvia aiheita puheeksi ja kertovat niistä rehellisesti, antaa siis lapsille keinoja ja tilaa puhua.

Vaikeista asioista puhuminen tuskin lisää nuoren ahdistusta, mutta voi vähentää sitä.

On toki niinkin, että tässä ajassa lasta ei pysty suojaamaan tiedolta vaikenemalla siitä, Juusola muistuttaa.

Voi kyllä yrittää.

Joku muistaa vielä vuosi sitten syntyneen kohun siitä, kun eteläpohjalaisilta yläkoululaisilta evättiin sovitut vierailut nykytaidenäyttelyyn, joka käsitteli kriittisesti lihantuotantoa. Näyttelyssä oli ääni-installaatio, joka kuvasi sikojen viimeistä yötä ennen teurastusta, ja videoteos, joka esitti maailmaa sian näkökulmasta.

Esimerkiksi HS:n haastattelussa sivistystoimenjohtaja perusteli eväämispäätöstä nuorten hyvinvoinnilla: nuoret ovat valmiiksi kovilla, eikä heidän pahoinvointiaan haluta lisätä.

Kuitenkin ajatus yläkoululaisten suojelemisesta on turhan toiveikas, koska jo kuusivuotiailla on älypuhelimet, Juusola sanoo. Lapset ja nuoret altistuvat netistä löytyvälle materiaalille joka tapauksessa.

Se, että lapsia ei päästetä taidenäyttelyyn, ei estä heitä ajattelemasta lihan tehotuotantoa tai näkemästä graafista videomateriaalia aiheesta. Taidenäyttely olisi voinut tarjota rauhallisen tilaisuuden paneutua aiheeseen yhdessä muiden kanssa ja erityisesti aikuisen tukemana. Kokemuksia ja ajatuksia jakamalla asiasta olisi voitu tehdä syvempiä, henkilökohtaisia tulkintoja.

Onnettomana vastakohtana tälle nousee vaihtoehto, jossa nuoret etsivät ja jakavat tietoa keskenään ja jäävät sen aiheuttamien tunteiden kanssa yksin.

Nuoret eivät erota sitä, mistä he voivat kantaa vastuuta ja mistä eivät.

Kun puhutaan hankalista yhteiskunnallisista kysymyksistä, kuten eläinoikeuksista tai vaikka ilmastokriisistä, on oleellista, että lapsi ymmärtää asian mittakaavan ja omat vaikutusmahdollisuutensa, Juusola muistuttaa.

”Nuorten kanssa pitäisi keskustella nimenomaan siitä, miten tämä kaikki vaikuttaa heidän elämäänsä ja mistä kaikesta ei kannata kantaa vastuuta.”

Juusolan mukaan esimerkiksi nuorten ilmastoahdistuksessa on paljon kyse juuri siitä, että nuoret eivät erota oman vastuunsa rajoja.

Tätä mietitään ahdistuneiden nuorten kanssa psykologin tai psykoterapeutin vastaanotolla, mutta hyvä olisi, jos asiaa voitaisiin käsitellä aikuisten johdolla jo varhaisemmassa vaiheessa, Juusola sanoo.

Hänen mukaansa nuoria auttaa kokemus pystyvyydestä: he voivat toimia ja vaikuttaa. Jos asioista ei saa puhua aikuisten kanssa, ei myöskään hahmota omia vaikutusmahdollisuuksiaan.

Vaikeista asioista puhuminen tuskin siis lisää nuoren ahdistusta. Sen sijaan se vähentää sitä, kertoo Juusola.

Oleellista on kuitenkin hänen mukaansa se, että asiasta keskustellaan avoimesti ja lapsi saa tilaa muodostaa siitä oman käsityksensä. Aikuinen ei saa yrittää tarjota lapselle valmista tulkintaa siitä, miltä asian kuuluisi tuntua tai mitä siitä pitäisi ajatella.

Aikuisen pitäisi myös yrittää pysytellä rauhallisena, Juusola kertoo. Jos asia herättää itsessä valtavan tunnereaktion, voi asian kertomista hetkellisesti vaikka siirtää.

Toisaalta senkin voi sanoa lapselle suoraan, että asia tuntuu itsestä vaikealta, ja silti siitä voidaan puhua. Näin aikuinen antaa omalla esimerkillään mallia siitä, että suurten tunteiden kanssa voi olla, sanoo Juusola.

”Asioihin voi myös aina palata ja sanoa, että toivon, että olisin aiemmin sanonut toisin, haluan vielä selittää.”

Meillä on lasteni kanssa ollut pitkään tapana käydä päivällispöydässä keskustelu siitä, mitä kivaa päivään on kuulunut.

Kolmevuotiaat vastaavat kerta toisensa jälkeen, että kivaa oli keinuminen. Viisivuotias yleensä kertoo, että parasta on ollut parhaan kaverin kanssa leikkiminen.

Nykyään päivälliskeskustelussamme on yksi kysymys lisää: mitä ei-niin-kivaa tänään on tapahtunut?

Useinkaan lapset eivät sano tähän mitään, koska heidän päivissään kaikki on ollut parasta.

Myöhemmin asia ei välttämättä ole näin.

Voi olla, että lapsi ei enää kerro mitään, tai voi olla, että hänen vastauksensa on niin iso, ettei sitä pysty päivällispöydässä käsittelemään.

Kuitenkin haluan pitää huolen siitä, että kurjienkin asioiden pohtimiseen on silloinkin arjessa tila ja kutsu. Koska vältellä niitä ei voi.

Lue lisää: Voiko sota tulla Suomeen? Monet lapset pohtivat nyt sotaan liittyviä kysymyksiä

Lue lisää: Miten puhun lapsille mummin alkoholismista?

Lue lisää: Puhu lapselle rahasta – tutkija kertoo, miten

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat