HS-analyysi: Kaksi nationalismia – avoin jalkapallo­huuma ja vanha urheilu­paatos paljastavat Suomea repivän kamppailun kansallis­tunteesta

Kun Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen pääsy EM-kisoihin alkoi näyttää yhä varmemmalta, huuma iski myös niihin, joilta sitä ei välttämättä odottaisi.

Helsingin Kallion baareissa pelejä seurasivat sinivalkoisiin Huuhkaja-paitoihin sonnustautuneet hipsterit, joita ei välttämättä saisi jääkiekkomaajoukkueen Leijona-paitaan edes isolla rahapalkkiolla. Kulttuuriväki näyttäytyi sosiaalisessa mediassa sinivalkoiset jalkapallohuivit kaulassaan. Poliitikoista nekin, jotka aiemmin suhtautuivat pienellä varauksella Leijona-nationalismiin, tuntuvat nyt Uskovan Huuhkajiin.

Mistä on kyse? Miksi jalkapallossa Suomen lippua liehuttavat nekin, jotka muuten pysyvät sivussa?

Lyhyesti sanottuna suomalaisesta kansallistunteesta käydään poliittista mielikuvien kamppailua, jonka vertauskuviksi käyvät hyvin ”vanha” urheilutunnelma ja toisaalta ”uusi” jalkapallonationalismi. Ennen kaikkea ne kertovat Suomen muutoksesta.

Menneillä vuosikymmenillä urheilunationalismin sävy oli suorastaan harras.

Kun Suomi oli nuori valtio, se oli 1900-luvun alun sloganin mukaisesti ”juostava maailmankartalle”. Urheiluvoitot takasivat sen, että maailmalla edes joku tiesi, että on olemassa maa nimeltä Suomi, että sen kanssa voi tehdä asioita ja että jos se joutuu ahdinkoon, siihen ehkä kannattaa suhtautua myötämielisesti.

Tätä pääomaa lunastettiin talvisodan aikana: silloin edellisten vuosikymmenten menestysjuoksijat Paavo Nurmi https://www.hs.fi/haku/?query=paavo+nurmija Taisto Mäkihttps://www.hs.fi/haku/?query=taisto+maki kiersivät Yhdysvaltoja etsimässä tukea Suomelle, kun se todella oli pulassa.

Tästä jäi suomalaiseen urheilumenestykseen pysyvä hädän hetken sivumaku. Vielä 1970-luvunkin menestykset yleisurheilussa olivat pienen kansan arvonnostoa kylmän sodan ankarassa maailmassa. Jos Suomi voitti urheilussa, se oli ihmisten mielissä ja samalla jotenkin enemmän turvassa ydinsodan uhan alla.

Kun Suomen menestyksen vuodet yleisurheilussa loppuivat ja tilalle tuli jääkiekko, sama tunnelma siirtyi jäille. Kuvaavaa on, että Suomen jokaista kolmea kultaa saanutta jääkiekkojoukkuetta ovat saattaneet kotimaahan sotakoneet. Vuonna 1995 voittoisan joukkueen rinnalla lensi Draken, vuonna 2011 Hornet ja vuonna 2019 Hawk-hävittäjä.

Tämä jonkinlainen kansallisen turvallisuuden ja ylpeyden yhdistelmä tuntuu valtavasta joukosta suomalaisia hyvältä. Monella tapaa se onkin kansakunnan polttoainetta: yhteisen suomalaisuuden kokemuksen syvintä ydintä.

Tunteen ytimessä on nimenomaan ylpeys: me olemme hyviä. Me voitimme, ja toinen hävisi. Jääkiekko-otteluista kirjoitettavien uutisten vakiomalli on juttu, jossa esitellään, kuinka Suomelle tappion kärsineen maan lehdistö tappiota suri. Erityisen makoisilta nämä jutut tuntuvat, jos vastustaja on ollut Ruotsi tai Venäjä. Tällaisen urheilunationalismin ytimessä on kansakunnan oma erinomaisuus – usein syystäkin.

Suomalaisen jalkapallon kohdalla jokin tuntuu kuitenkin olevan toisin. Tunnetta on vaikea kuvailla, mutta se näkyy esimerkiksi siinä, että sinivalkoiseen huumaan heittäytyvät täysin rinnoin myös ne, jotka jääkiekosta eivät välttämättä innostu.

Yksi heistä on Tommy Lindgrenhttps://www.hs.fi/haku/?query=tommy+lindgren, ihmisoikeusaktivisti, Don Johson Big Bandista tunnettu laulaja ja urheiluaiheisen Lindgren & Sihvonen -podcastin toinen osapuoli. Soitin Lindgrenille ja kysyin, mikä saa hänetkin jalkapallon kohdalla sinivalkoisiin tunnelmiin.

”Maailmankansalaisia tässä ollaan, joten täytyy tunnustaa, että vähän ristiriitaiselta vain oman maan kannattaminen tuntuu”, Lindgren sanoo. ”Tuntuu tosi luontevalta, että on oman maan puolella, mutta sitten taas sen ei haluaisi tapahtuvan vain ylemmyydentunnon kautta.”

Lindgrenin mukaan jalkapalloon liittyvä nationalismi on Suomessa ”leikittelevämpää” kuin menneiltä vuosikymmeniltä tuttu urheilutunnelma. Huuhkaja-tunnelmiin heittäydytään siis osin karnevalistisella mielellä, mutta kuitenkin tosissaan.

Jalkapallossa suomalaisuuden erinomaisuuden korostaminen on myös ollut aiemmin vaikeaa, koska Suomi ei lopulta ole pärjännyt kansainvälisissä peleissä, Lindgren pohtii. Siksi kannatuksen ytimessä on Suomessa usein myös muiden maiden hyvyys ja taito.

”Hyvin suurella osalla futisfaneista saattaa löytyä kaapista toisen maan kannatuspaita. Voi kannattaa vaikkapa Argentiinaa tai Englantia. En usko, että samalla tavalla jääkiekossa on paljon suomalaisia Kanadan tai Yhdysvaltojen kannattajia”, Lindgren sanoo.

Merkittävä rooli on Lindgrenin mielestä myös sillä, että jalkapallo on lähtökohtaisesti läpeensä kansainvälinen laji. Suurten seurajoukkueiden pelaajat ovat peräisin lähes kaikkialta maailmasta ja edustavat hyvin erilaisia taustoja. Lajin suuret liitot ovat myös voimakkaasti rasismin vastaisia, ja lajissa tehdään hyvin aktiivista työtä syrjinnän ja rasismin karsimiseksi.

”Nationalismin pitäisikin jalkapallossa olla tällaista, leikittelevää ja avarakatseista”, Lindgren sanoo.

Jonkinlainen kansainvälisyys onkin jalkapallonationalismin ytimessä.

Ilman rajoja toimivia työmarkkinat, monia eri kansallisuuksia ja etnisyyksiä yhdistelevät joukkueet ja eri maanosien laajuiseksi liiketoiminnaksi levittäytyvä liiketoiminta tekevät jalkapallosta monella tapaa puhdasverisemmin globalisoitunutta kuin talous tai politiikka koskaan.

Jalkapallon Mestarien liiga saattaa itse asiassa olla onnistunein osa yhteiseurooppalaista kulttuuri- ja identiteettiprojektia. Suomikin on saanut maistaa tätä tunnelmaa: naisten maajoukkue on pelannut jalkapalloa EM-kisoissa jo useasti ja HJK Mestarien liigaa vuonna 1998. Lähelle pääsevät vain Euroviisut.

Vanhan jylhyyden perinnön vuoksi joku saattaa jopa karsastaa tätä vertausta. Eihän vakavasti otettavaa huippu-urheilua voi rinnastaa euroviisuihin! Tämäkin tosin näyttää olevan muuttumassa: urheilunationalismi kulkee nimenomaan Lindgreninkin mainitseman ”leikittelevyyden” suuntaan.

Uudesta leikkisämmästä nationalismista saatiin merkkejä jo kevään MM-kultajuhlien yhteydessä. Edellisinä vuosina juhlan symboleiksi ovat nousseet jermujen kaltaiset pelaajat tai Suomen lippua raivokkaasti Helsingin Kauppatorilla heiluttavat paidattomat juhlijat.

Vuoden 2019 juhlien symboli sen sijaan oli Muumi-hahmosta syntynyt meemi. Mörkö-hahmo nousi jääkiekkojoukkueen symboliksi Antero Mertarannan https://www.hs.fi/haku/?query=antero+mertarannanselostuksista ja muuttui kymmeniksi verkon kuvamuunnoksiksi ja jopa lauluksi, jota isot kansanjoukot hoilasivat kultajuhlissa ympäri Suomen. Juhlimassa olivat perheet yhdessä, eikä jääkiekon takavuosien macho-tunnelmasta tuntunut olevan jäljellä kuin rippeet.

Jokin merkki urheilukulttuurin muutoksesta on sekin, että vastikään lokakuussa entinen SM-liigakiekkoilija Janne Puhakkahttps://www.hs.fi/haku/?query=janne+puhakka kertoi HS:ssähttps://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006285712.html kokemuksistaan homoseksuaalina kiekkoliigassa. Hän oli ensimmäinen asiasta puhunut, mutta ei varmasti jää viimeiseksi.

Kaikella tällä on tietysti myös poliittinen ulottuvuutensa. Kansallistunteen määrittely on Suomessa ja Euroopassa kiihkeän poliittisen kamppailun kohde.

Toisaalla suomalaisuutta, saksalaisuutta tai ruotsalaisuutta yritetään määritellä uusiksi, entistä suljetummiksi. Leijona-riipus on tuttu kamppailun symboli, eikä urheilukaan jää tästä osattomaksi.

Toisaalla taas katsotaan aivan toiseen suuntaan. Kansallisaate nähdään Ranskan vallankumouksen henkisenä avoimena projektina, joka kutsuu muita mukaan. Vaikka rajat eivät ole selkeitä, jalkapallon ympärille kiertyvä kansallisaate on enemmän sukua tälle, avoimemmalle nationalismille. Samaan suuntaan tuntuu kulkevan myös jääkiekko.

On jokaisen oma asia, minne tällä janalla asettuu. Huuhkajien menestyksen kohdalla tuntui kuitenkin siltä, että urheilu on vahvimmillaan silloin, kun se ottaa meidät kaikki mukaan.