Sanna Marinin haastattelu Voguessa kertoo yhtä paljon legendaarisesta muotilehdestä kuin pääministeristä - Politiikka | HS.fi
Politiikka|HS-analyysi

Sanna Marinin haastattelu Voguessa kertoo yhtä paljon legendaarisesta muotilehdestä kuin pääministeristä

Suomalaisen poliitikon päätyminen Vogue-muotilehteen rikkoi taas yhden lasikaton. Muoti ja tyyli ovat olennainen osa politikointia, vaikka Suomessa se kuinka haluttaisiin kieltää, kirjoittaa HS:n Lontoon-kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä.

Pääministeri Sanna Marinin (sd) haastattelu ilmestyi Britannian Voguessa tiistaina. Kuva: HS

Julkaistu: 31.3. 17:31, Päivitetty 31.3. 18:08

Lontoo

Silloinen senaattori Hillary Clinton antoi keväällä 2001 kaikille tuleville vaikuttajanaisille neuvon, joka pätee vieläkin. ”Kiinnittäkää huomiota tukkaanne. Niin tekevät kaikki muutkin”, Clinton lohkaisi Yalen yliopiston valmistujaisjuhlassa.

Näin parisenkymmentä vuotta myöhemmin voi tyytyväisenä todeta, että myös Suomessa on otettu neuvosta vaari.

Kun pääministeri Sanna Marin (sd) katsoo suoraan silmiin toukokuisen Voguen Britannian-painoksen muotokuvasta, ei tukkaa edes huomaa.

Se taas johtuu siitä, muotikuviin tottunut silmä ei näe kuvassa mitään väärää. Tukka sopii täydellisesti Vogue-muotiraamattuun. Muotokuva voisi olla muotikuva.

Älkää suotta peljästykö ja tyrmistykö. Nyt ei ole tarkoitus esineellistää Marinia ja ruotia hänen ulkonäköään.

Nyt on tarkoitus pohtia sitä, miksi Marin on Voguen – yli satavuotiaan vaikutusvaltaisen media-insituution – toukokuun numerossa.

Suomalaispääministerin päätyminen Voguen sivuille rikkoo taas yhden lasikaton. Tällä kertaa ei ole kuitenkaan kyse sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Kyse on kansainvälispoliittisen kiinnostavuuden lasikatosta lisättynä visuaalisine erityisvaatimuksineen.

Täytyy olla sanottavaa. Ja kuvien on pakko olla hyvät. Marinin kuvan Vogueen on ottanut hollantilainen Anton Corbijn, eräs maailman tunnetuimmista rock-tähtien valokuvaajista.

Sanottavaakin on. Ennen koronavirusepidemiaa tehdyssä britti-Voguen haastattelussa Marin kertaa hallitusohjelman pääkohdat: tavoitteen ilmastoneutraaliudesta, joka toteutetaan taloudellisesti kestävällä tavalla. Marin lupaa toteuttaa suostumukseen perustuvan raiskauksen määritelmän, ja myös perhevapaiden uudistus mainitaan.

Suomessa Marinin haastattelua voidaan lukea tyytyväisenä maiskautellen. Suomesta ja sen pääministeristä piirtyy moderni, tasa-arvoinen, tehokas, inhimillinen, hillitty, empaattinen ja suvaitsevainen kuva.

Tällaista suomikuvamainosta ei voi rahalla ostaa.

Yksi asia on kuitenkin tärkeä muistaa: Vogue on tarvinnut Marinia paljon enemmän kuin Marin Vogueta. Ajattelevissa muotipiireissä on jatkuva pula visuaalisesta fiksuudesta.

Olisi vähättelevää sanoa, että Vogue on ”vain muotilehti”. Vogue on ollut pikemminkin kulttuurillinen pioneeri. Politiikka ei ole ollut lehdelle ennenkään vierasta.

Toisen maailmansodan aikana britti-Voguella oli oma sotakirjeenvaihtaja. Margaret Thatcheristä Vogue teki jutun jo vuonna 1975, kun tämä nousi oppositiojohtajaksi.

”Suhtaudun intohimoisesti muotiin. Se tuo mielihyvää, ja se tuo työpaikkoja”, pääministeri Thatcher sanoi Voguen haastattelussa kymenen vuotta myöhemmin eli 1985.

Britti-Vogue loi nahkansa taas syksyllä 2017, kun päätoimittajana aloitti Edward Enninful. Hän on ensimmäinen mies Voguen päätoimittajana.

Ghanalaistaustainen Enninful on myös ensimmäinen etnisen vähemmistön edustaja Voguen johdossa. Uuden päätoimittajan monimuotoisuutta korostava linja on näkynyt selvästi lehden sisällössä. Muotimaailma ei ole enää korostetun valkoinen linnake.

Nyky-Vogue onkin entistä selvemmin sekoitus muotia, kulttuuria, feminismiä ja politiikkaa. Sille alustalle istuu täydellisesti suomalainen sosiaalidemokraattipääministeri, jolla on pohjimmiltaan samat ongelma ja ilonaiheet kuin muillakin uranaisilla ja sellaisiksi haluavilla.

Lue lisää Voguen päätoimittajasta Edward Enninfulista tästä HS:n jutusta.

Lue lisää Voguen historiasta tästä HS:n jutusta.

Muoti, vaatteet ja tyyli ovat kuitenkin Voguen ja muiden ykkösluokan muotilehtien ytimessä. Niistä tulevat myös mainosrahat.

Siksi onkin kiinnostavaa, kuinka lehti kuvailee Marinin tyyliä. Pääministerin tavaramerkiksi muodostunut musta housuasu ja avokkaat saavat maininnan. Mutta muuten kuvat saavat puhua, ainakin haastattelun verkkoversiossa. Paperilehden on määrä tulla kauppoihin perjantaina.

Suomessa poliitikkojen – ja etenkin naispoliitikkojen – tyylin ja vaatteiden ruotimista on tullut nykyaikana tavaksi kavahtaa. Vaatteista puhuminen koetaan usein pinnalliseksi ja naisia aliarvioivaksi.

Kun Helsingin Sanomat julkaisi helmikuussa kevyehkön mutta samalla teräväsilmäisen kirjoituksen poliitikkojen suosimista identtisistä Marimekko-asuista, pahoittivat jotkut mielensä: Entäs ne miespoliitikkojen puvut? Nehän ne vasta samanlaisia ovatkin.

Marinin tumma housuasu on feminiininen vastine miesten tummalle puvulle. Välillä se vaihtuu tummaan jakkupukuun. Kyse on univormusta. Univormu on helppo ja varma. Se viestii vakautta ja luotettavuutta.

Univormuun pukeutuu myös Saksan liittokansleri Angela Merkel. Jakun väri vaihtuu, mutta pohjan luovat aina mustat housut ja kengät.

Brittipolitiikassa samantyylistä linjaa noudattaa skottikonservatiivi Ruth Davidson. Hänestäkin Vogue on tehnyt haastattelun. Britannian entinen pääministeri Theresa May on puolestaan esiintynyt Yhdysvaltain-Voguen sivuilla.

Tyyli ei katso ikää tai symmetrisiä kasvonpiirteitä. Tyylin rakentaminen jopa vaatii ikävuosia. Parikymppiset eivät juhli Voguen haastatteluissa, ainoastaan anonyymeissa muotikuvissa – eivätkä aina enää edes niissä.

Tietysti vaatteiden ja tyylin ylianalysointi voi toimia myös naispoliitikkoja – tai muita marginaalissa olleita poliitikkoja – vastaan. Kyse on aina siitä, millä tyylillä tyylistä kirjoittaa.

Muoti ja tyyli ovat aina olleet osa politikointia. Ei pidä olla niin naiivi, että kuvittelee miespoliitikkojen pukeutuvan sokkona. Katsokaa eri puolueiden kansanedustajia.

Yksi sartoriaalisen seksismin eli vaatteisiin liittyvien sukupuoliennakkoluulojen surullisenkuuluisa huippuhetki oli Theresa Mayn nahkahousukohu.

Marraskuussa 2016 samana vuonna pääministeriksi noussut May antoi kotisohvaltaan haastattelun The Sunday Times -lehdelle. Yllään hänellä oli kotiasu: villapaita, nahkahousut ja lenkkarit.

Nahkahousut!

Kohusta ei ollut tulla loppua, kun opposition edustajat ja muut närkästyneet soimasivat pääministeriä tämän tuhannen punnan nahkahousuista. Harvalle tuli mieleen, että tuhat puntaa on pikkuraha, kun miespuolinen brittipolitiikko teettää puvun Savile Row -räätälillä.

Palataan Hillary Clintoniin ja tukkaan. Miksi hän kehotti nuoria naisia huolehtimaan hiuksistaan?

Armottoman mediamyllytyksen kohteena vuosikaudet ollut Clinton oli oppinut, että naisten ulkonäöstä löytyy aina moittimista. Ei auta, vaikka kuinka haluaisi itse viitata kintaalla ulkonäkövaatimuksille.

Jos tukka on huonosti, päätyy se otsikoihin. Olet homsantuu, siivoton nainen. Mutta jos tukka on liian hyvin, ei sekään ole hyvä. Olet pinnallinen tyhjäpää, jollet vallan kovaksi lakattu kypäräpää.

Naisen tukka on vähän kuin naisen kunnianhimo: ali- tai ylihoidossa, ei koskaan sopivasti.

Toukokuun britti-Vogueta lukeva suomalainen voi kuitenkin huoahtaa helpotuksesta. Pääministerin Marinin tukka sopii täydellisesti jutun välittämään suomibrändiin.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Politiikka

Luetuimmat

Uusimmat