”Professorille on tietenkin houkuttelevaa julistaa maailmankatsomuksiaan kateederistaan, ex cathedra”, sanoo valtio-opin emeritusprofessori Kari Palonen.
Sellaiset korokkeelta pidetyt puheenvuorot Palosen mukaan ovat olleet isossa roolissa poikkeuksellisen koronaviruskevään aikana. Niitä ovat pitäneet niin asiantuntijat kuin säännöllisiä tiedotustilaisuuksiaan pitävä hallitus.
Sellaisiin puheenvuoroihin Palonen suhtautuu kriittisesti. Raivataan kateederi silti hetkeksi hänelle.
Jyväskylän yliopiston eläkkeellä oleva professori on 73-vuotias, koronavirustaudin riskiryhmää, mutta hän ei ole noudattanut velvoittaviksi kutsuttuja suosituksia eristäytyä. Helsingin Vallilassa asuva kaksinkertainen akatemiaprofessori hakee noutoruokaa, käy junalla Jyväskylässä, ajaa raitiovaunulla kirjastoon ja kävelee. Niin pysyy paremmin kunnossa, Palonen katsoo.
”Säilytän oman päätösvaltani siitä, miten näitä sääntöjä tulkitaan.”
”Mitään asiaa ei ole suojattu politiikalta.”
Retoriikan, politiikan käsitehistorian ja parlamentarismin tutkimukseen erikoistunut Palonen lienee yksi kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia politiikan tutkijoita. Kotimaassa hänen vaikutuksestaan alan tutkimusperinteisiin kertoo se, että alan piireissä puhutaan paloslaisuudesta.
Mitä se tarkoittaa?
”Se tarkoittaa, ettei mitään asiaa ole suojattu politiikalta”, Palonen itse kiteyttää.
”Politiikka ei ole sfääri, järjestys tai yhteisö, vaan toimintaa. Se on lähtökohta, joka minulla on ollut 1970-luvulta lähtien. Ja toiminnassa on aina mahdollisuus toimia toisinkin.”
Tarkastelukulmasta riippuen asioilla on siksi Palosen mukaan aina poliittinen ulottuvuus. Jos sitä ei näe, on kyse useimmiten poliittisen lukutaidon puutteesta, Palonen katsoo.
Lukemattomista mahdollisuuksista toimia toisin kumpuaa toinenkin asia, joka Palosen mukaan on olemuksellinen osa politiikkaa: kiistely.
Viime kuukausien ja viikkojen aikana julkisessa keskustelussa kiistelijöinä ovat julkisuudessa näyttäytyneet asiantuntijat kenties poliitikkojakin enemmän.
Tutkimuslaitokset, asiantuntijajärjestöt ja yksittäiset tutkijat ovat esittäneet kilvan perusteita näkemyksilleen siitä, muodostuuko koronavirustaudista tervehtyneille immuniteetti, kuinka suurta taudin kuolleisuus on ja palaako virus aaltoina influenssapandemioiden tavoin.
Uudenlainen, tuntematon vitsaus paljastaa Palosen mukaan asioita, jotka pitäisi ymmärtää muutoinkin. Esimerkiksi sen, että tieto – myös vakiintunut sellainen – on lopulta aina kiistanalaista.
”Luonnontieteilijät ovat erimielisiä siinä missä me yhteiskuntatieteilijätkin. Eikä se ole mikään vika.”
Politiikan pelikentiltä kiistely pysyi pandemian alkuvaiheessa poissa. Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan huhtikuisessa asennetutkimuksessa 90 prosenttia vastaajista antoi täyden tukensa hallituksen toimille kriisin keskellä. Kansa on kokoontunut lipun ympärille.
Yksituumaisuuden keskellä politiikkaa pitäisi kyetä etsimään erityisesti sieltä, missä sitä ei näytä olevan, Palonen katsoo.
Päätökset lopulta poliittisia. Esimerkkinä Palonen mainitsee hallituksen suositukset yli 70-vuotiaille, jotka rajoittavat heidän vapauksiaan.
”Tällaiset tilanteet ovat tietenkin mielenkiintoisia siinä mielessä, että niissä joudutaan tekemään tällaista rankijärjestystä erilaisten toivottavien välillä ja erilaisten epätoivottavien välillä keskenään. Se on tietysti äärimmäisen poliittista, ja toisaalta on äärimmäisen tärkeää, miten se tehdään.”
”Politiikassa on kyettävä tekemään päätöksiä myös riittämättömillä perusteilla.”
Tieteeseen ja tietoon on poikkeustilanteessa haluttu nojata aina Sanna Marinin (sd) hallitusta myöten. Tutkittuun tietoon pohjaava päätöksenteko on kirjattu myös hallitusohjelmaan, ja ministerit ovat korostaneet sen merkitystä etenkin poikkeusoloissa.
Ajatus on Palosen mukaan jalo, mutta käytännössä tietopohjainen päätöksenteko on hänen mukaansa mahdotonta. Hän mukailee valistusajan filosofin David Humen giljotiinina tunnettua periaatetta: Siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten niiden pitäisi olla. Tai miten pitäisi toimia.
”En tarkoita sitä, että kaikkien mielipiteet olisivat samanarvoisia, tai ettei olisi mitään eroa tiedon ja mielipiteen välillä. Mutta tieto ei ole omistuskohde.”
Sekä tieteessä että politiikassa tehdään jatkuvasti tulkintoja ja arviointeja siitä, mikä on mahdollista, Palonen katsoo. Keskeinen ero niiden välillä hänen mukaansa on, että politiikassa on lopulta tehtävä enemmistöpäätös rajallisessa ajassa, kun taas tieteessä on tilaa vapaammalle spekuloinnille.
”Politiikassa on kyettävä tekemään päätöksiä myös riittämättömillä perusteilla”, Palonen sanoo.
”Useimmiten kaikki vaihtoehdot ovat huonoja, ja niistä voi valita vain yhden. [Jean-Paul] Sartren sanoin: pitää valita kastike, jossa tulee syödyksi”, Palonen sanoo viitaten ranskalaisen filosofin ja kirjailijan ajatuksiin vapaudesta.
Vahvan asiantuntemuksen ja vahvan johtajuuden kaipuu ovat oikeastaan sama asia, Palonen sanoo.
Korokkeelta tai oppituolista julistettujen puheenvuorojen ongelma kuitenkin on hänen mukaansa siinä, että kuulijat taantuvat yleisöksi, joka voi vain aplodeerata tai olla aplodeeraamatta puhujalle. Tämä on Palosen luenta yhteiskuntatieteiden pioneerin Max Weberin ajattelusta.
Samasta syystä hän suhtautuu epäillen kansanäänestyksiin, jossa kannanmuodostus typistyy kyllä tai ei -vastakkainasetteluun. Sosiaalisen median sanastolla voi puhua tykkäämisestä tai tykkäämättömyydestä.
Tällaisella retorisella asetelmalla on ollut taipumus vahvistua myös presidenttivetoisissa poliittisissa järjestelmissä, joissa toimeenpanovallalla eli hallituksella on vahvempi rooli kuin nyky-Suomen parlamentaristisessa järjestelmässä, Palonen katsoo.
Parlamentaristisen järjestelmän on toisinaan moitittu hämärtävän jakoa lainsäädäntövallan eli eduskunnan ja toimeenpanovallan välillä. Rikkaan keskustelun ja eri vaihtoehtojen huolellisen puntaroinnin kannalta Palonen pitää hyvänä sitä, että Suomessa ministerit ovat myös parlamentin jäseniä.
”Asiaan perehtyminen tarkoittaa sitä, että siihen tuodaan uusia näkökulmia ja heitetään keskeneräisiä ajatuksia.” Kuva: Henri Airo / HS
Parlamentaarinen debatti on Palosen silmiin jalompi muoto tieteellisestä väittelystä. Sen etuina on se, että kysymyksiä käsitellään tietyssä asialistan mukaisessa järjestelyssä, mikä takaa syvemmän perehtymisen aiheeseen.
”Parlamentarismissa toisenlaisten näkemysten esittäminen on edellytys sille, että kysymys voidaan ymmärtää”, Palonen sanoo.
”Asiaan perehtyminen tarkoittaa sitä, että siihen tuodaan uusia näkökulmia ja heitetään keskeneräisiä ajatuksia.”
Politiikassa tieto syntyy, kun erilaisten toimintalinjojen vahvuuksia ja heikkouksia puntaroidaan erilaisten arviointikriteerien – arvojen – valossa, professori katsoo. Siksi hän toivoo, että valtionhallinnon ja eduskunnan väliin sijoittuva hallitus vahvistaisi parlamentaarista identiteettiään: nojaisi enemmän eduskuntaan kuin virkamiestensä asiantuntemukseen.
Epäsosiaaliseksi itseään luonnehtiva professori on myös toiveikas siitä, että koronaviruspandemian vastaiset rajoitustoimet päätyvät lopulta vahvistamaan parlamentaarista puntaroivaa keskustelukulttuuria niin eduskunnassa kuin sen ulkopuolella.
Hänelle itselleen sosiaalinen etäisyys merkitsee vapautta ja mahdollisuutta itsenäiseen harkintaan ja kannanmuodostukseen.
”Identiteetti- ja yhteisöllisyyspuheesta, meikäläisyydestä ja oikeassa olemisesta pitäisi päästä eroon. Siinä suhteessa tämä puolentoista metrin etäisyys voisi olla ihan hyvä.”
Kari Palonen
■ Kari Palonen, 73, on Jyväskylän yliopiston valtio-opin emeritusprofessori, joka on ollut eläkkeellä vuodesta 2015
■ Tutkimuskohteina politiikan käsitehistoria, Max Weber, parlamentarismi ja retoriikka.
■ Boikotoi avioliittoa, armeijaa, alkoholia ja autoja. 11 vuotta sitten listan jatkeeksi tulivat myös lentokoneet.