Köyhyys pilaa lapsuuden, eikä koulutus toimi sosiaalisen nousun moottorina entiseen tapaan - Politiikka | HS.fi

Köyhyys pilaa lapsuuden, eikä koulutus toimi sosiaalisen nousun moottorina entiseen tapaan

Vanhempien koulutustaso ja sosiaalinen asema ovat alkaneet jälleen määrätä yhä enemmän lasten koulutusmahdollisuuksia, kirjoittaa Yrjö Rautio kolumnissaan.

23.10.2020 13:57

Köyhyys pysyy isona yhteiskunnallisena ongelma, vaikka koko maa julistettaisiin yhdeksi hyvinvointialueeksi. Erityisen musertavaa on köyhyys, jota lapset joutuvat kokemaan. Kokemusta lapsuusajan köyhyydestä on myös itselläni, mutta nykyinen lapsiköyhyys on vielä paljon julmempaa.

Suomessa noin 150 000 alle 18-vuotiasta eli 14 prosenttia kaikista alaikäisistä lapsista elää pienituloisissa perheissä. Lapsiperheköyhyys on ollut kasvussa jo usean vuoden ajan. Lapsena koettu köyhyys vaikuttaa ihmisen koko loppuelämään. Se heikentää koulutusmahdollisuuksia. Se heikentää itsetuntoa sekä henkistä ja fyysistä terveyttä. Se lyhentää elinikää.

Pelastakaa Lapset ry:n tuore Lapsen ääni -selvitys tuo lisää murheellista tietoa pienituloisten perheiden lasten murheellisesta kohtalosta.

Vähävaraisten perheiden lapset kokevat muita useammin kiusaamista, ahdistusta ja taloudellisen ahdingon aiheuttamaa stressiä. He ovat muita enemmän huolissaan tulevaisuudestaan. He tuntevat syyllisyyttä ja häpeää. Jopa koronapandemian aiheuttamat poikkeusolot vaikeuttavat heidän elämäänsä paljon enemmän kuin muiden.

Oma lapsuuteni 1950- ja 1960-luvun Lapissa, tiettömän taipaleen takana, oli sekin köyhän perheen vesan lapsuutta. Isäni, sodat käynyt ja vakavasti haavoittunut mies, oli pientilallinen, muurari ja metsuri, äiti pientilan emäntä.

Silloista köyhyyttä ei tarvinnut koskaan hävetä, koska kaikki muutkin perheet olivat niillä kylillä ja niiden järvien rannoilla yhtä köyhiä, monet meitä köyhempiäkin. Isä oli sentään ammattimies, muurari, ja kaikissa töissään pystyvän työmiehen maineessa. Metsääkin oli.

Ei siinä joukossa tarvinnut esimerkiksi kunnan monojen vastaanottamista hävetä. Todellisuuden, jossa on erikseen köyhien ja rikkaiden perheiden lapsia, kohtasin vasta, kun menin Ylitornion yhteiskouluun. Kirkonkylän harvalukuisten vauraiden perheiden lapset tiesivät oman ”paremmuutensa” ja kiusasivat köyhien perheiden lapsia.

Itse en joutunut kiusatuksi. Siltä suojeli se, että olin luokkatovereitani vanhempi, koska olin mennyt oppikouluun vasta kuudennen kansankoululuokan jälkeen. Olin ikäiseksenikin riski.

Pahimpia kokemuksiani köyhyydestä olivat petetyt lupaukset. Monena syksynä vanhempani lupasivat, että saisin luistimet tai ilmakiväärin, jos hankkisin itse rahat puolukoita poimimalla. Minähän poimin, suurin toivein. Ja aina kävi samoin: kun rahat olivat koossa, he taivuttelivat minut käyttämään ne housujen tai kenkien ostoon.

Ymmärsin vanhempiani, mutta on siitä pieni haava jäänyt. Omien lasteni kasvatuksessa tärkein periaatteeni on ollut, että lapselle annettua lupausta ei saa koskaan pettää.

Nykyisin perheiden tuloerot näkyvät lasten elämässä monin verroin räikeämmin. Rikkaiden lapsilla on hienot kännykät, läppärit ja kalliit harrastukset. Köyhän lapsi saa joka hetki muistutuksia huono-osaisuudestaan.

Lapsuuden köyhyys vaikuttaa koko loppuelämään varsinkin sitä kautta, että koulutettujen ja hyvätuloisten lapset päätyvät korkea-asteiseen koulutukseen paljon köyhien perheiden lapsia useammin. Myös huono-osaisuus ja matala koulutustaso periytyvät.

Suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpiä menestyksen avaimia on ollut tämän lainalaisuuden vähittäinen murtaminen. Köyhyys ei ole ollut enää este korkeimpaankin koulutukseen. Koulutus on ollut myös tärkein sosiaalisen liikkuvuuden edistäjä. Käyn tästä itse esimerkiksi.

Isä oli käynyt vain kolme luokkaa kansakoulua, äiti aikansa täyden kansakoulun.

En olisi ikinä päässyt edes oppikouluun, ellen olisi itse sitä niin sitkeästi halunnut ja ellei kansakoulun opettajani olisi käynyt joka päivä isäni muuraustyömaalla puhumassa, että kyllä poika pitää päästää oppikouluun.

Minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia korkeakoulutukseen ilman maksutonta yliopistoa, valtion takaamaa opintolainaa ja opintorahaa.

Yleinen koulutustaso nousi neljäkymmentä vuotta. Nousu on kuitenkin pysähtynyt. Korkeakouluihin päätyy entistä pienempi osa ikäluokasta. Vanhempien koulutustaso ja sosiaalinen asema ovat alkaneet jälleen määrätä yhä enemmän lasten koulutusmahdollisuuksia. Koulutus ei myöskään edistä entiseen tapaan sosiaalista liikkuvuutta.

Tasa-arvon tärkein moottori yskii pahasti. Luokkayhteiskunta tekee paluuta. Ehkäpä hallituksella riittää aikaa ja energiaa tällekin vakavalle ongelmalle, kunhan päälle kaatuvat koronakiireet helpottavat?

Kirjoittaja on kokenut politiikan toimittaja, joka on työskennellyt sanoma- ja aikakauslehdissä.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat