Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen käynnistää selvityksen siitä, miten poliisi tutkii Suomessa esiintyvää ihmiskauppaa ja sen lähirikoksia.
HS kertoi sunnuntaina laajassa artikkelissa siitä, miten heikosti poliisi on tutkinut vakavia hyväksikäyttörikoksia.
Selvityksen perusteella monia tapauksia ei ole otettu tutkintaan lainkaan, tai sitten ne tutkitaan puutteellisesti, minkä jälkeen tutkinta päätetään. Osaa tutkinnoista ei teknisesti päätetä, mutta niiden annetaan seisoa vuosia. Tämän jälkeen näytön hankkiminen voi olla haasteellista, jos ei mahdotonta.
Jutussa käsitellyt tapaukset koskivat muun muassa pakkotyötä, seksuaalista hyväksikäyttöä ja pakkoavioliittoja.
”Tästä jutusta välittyy sellainen viesti, että ihmiskaupparikosten tutkinta ei ole tehokasta, uhrien oikeudet eivätkä rikosvastuu toteudu. Nämä esimerkit herättävät hyvin vahvan syyn epäillä, että tutkinnoissa ei ole noudatettu esitutkintalain säännöksiä. Tämä asia pitää selvittää”, Puumalainen sanoo.
Puumalainen toteaa, että ihmiskaupan uhrit ovat jo lähtökohtaisesti haavoittuvassa asemassa: he eivät usein tunne Suomen järjestelmää eivätkä pysty omin voimin hakemaan oikeutta.
”Tämä tietenkin korostaa viranomaisen velvollisuutta toimia.”
Helsingin Sanomat kertoi sunnuntaina julkaistussa laajassa selvityksessä, miten heikosti poliisi on tutkinut vakavia hyväksikäyttörikoksia.
Puumalainen aikoo selvittää laajasti poliisin ihmiskauppaa koskevia tutkintoja sekä sitä, miten poliisivirkamiehet ovat tutkintojen suhteen toimineet.
Puumalainen haluaa selvittää, onko poliisin ihmiskauppatutkinnoissa rakenteellinen ongelma. Hän tarkoittaa tällä sitä, ettei pidä katsoa vain yksittäisiä tutkintoja ja tapauksia, vaan kokonaisuutta, joka niistä syntyy.
”Tässä syntyy näiden yksittäisten tapausten kautta aika ikävä kokonaisuus.”
”Ja vaikka ongelmia olisi korjattu, se ei tarkoita sitä, etteikö kyseessä voisi olla edelleenkin laillisuusvalvonnallisesti tutkittavaa.”
Oikeuskansleri on eduskunnan oikeusasiamiehen ohella ylin laillisuusvalvoja, jonka tehtävänä on valvoa, että viranomaiset noudattavat lakia. Apulaisoikeuskanslerilla on sama toimivalta kuin oikeuskanslerilla.
Apulaisoikeuskansleri voi aloittaa omatoimisesti selvityksen, jos sillä on aihetta epäillä viranomaisen menetelleen lainvastaisesti tai jättäneen velvollisuutensa täyttämättä. Apulaisoikeuskansleri voi määrätä suoritettavaksi esitutkinnan ja syytteen nostettavaksi laillisuusvalvontaansa kuuluvassa asiassa.
Apulaisoikeuskanslerin tekemä syyteharkintaratkaisu voi sisältää myös rikoksen syyksilukemisen, josta on Puumalaisen mukaan käytännössä seurannut huomautus.
Juttuun haastateltu Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Sakari Melander näki viranomaisten toiminnassa merkittäviä ongelmia. Niin näkee apulaisoikeuskansleri Puumalainenkin.
”Perustelut sille, miksi tutkintoja on päätetty, ovat olleet hyvin kevyitä. Ne eivät kestä kriittistä tarkastelua. Perusteluissa oli myös sellaisia seikkoja, jotka eivät näyttäisi olleen lainkaan relevantteja asian kannalta”, Puumalainen sanoo.
Useissa tapauksissa edes epäillyn rikoksen uhria ei ole kuultu ennen tutkinnan päättämistä. Puumalainen pitää tätä kysymyksiä herättävänä.
”Varsinkin tällaisissa rikoksissa, kun kyse on siitä, mitä asianomistaja osaa kertoa ja miten hän on kokenut tilanteen.”
Yksi jutussa käsitelty ongelma koski sitä, että ihmiskauppatutkinnat saattavat seisoa vuosia ilman että niille tapahtuu juuri mitään. Ei ole harvinaista, että edes rikoksesta ilmoittaneen kuuleminen ei ole alkanut, vaikka rikosilmoituksesta on kulunut yli vuosi. Esimerkiksi erään haastatellun ihmiskauppatutkinta seisoi kolme vuotta. Toisessa tapauksessa tutkinta kesti neljä vuotta.
Esitutkintalain mukaan tutkinnat on suoritettava ilman aiheetonta viivytystä. Puumalainen sanoo, että hyväksyttävälle kestolle ei ole mitään matemaattista kaavaa, koska siihen vaikuttaa niin moni asia.
”Olennaista on se, että tehdään uskottavia ja tehokkaita toimenpiteitä, eikä juttu vain seiso jossain. Huomautus on mahdollinen, jos kahteen vuoteen ei ole tapahtunut mitään. Silloin se on katsottu lainvastaiseksi menettelyksi.”
Tutkintoja on päätetty sillä perusteella, että uhri on kertonut peruvansa väitteensä tai vaateensa. Näin on tehty siitä huolimatta, että tapauksissa on ollut ilmeisiä merkkejä uhrin painostamisesta ja ihmiskauppa sekä sen lähirikokset ovat virallisen syytteen alaisia rikoksia.
Näin toimittiin esimerkiksi tapauksessa, jossa ulkomaalainen nainen oli ensin kertonut puolisonsa pakkoparittaneen, raiskanneen ja pahoinpidelleen häntä. Mies otti yhteyttä lakimieheen, ja pian poliisille lähetettiin sopimus, jossa nainen perui väitteensä. Tutkinnanjohtaja rinnasti perumisen siihen, että joku kertoo ensin polkupyörävarkaudesta, mutta ilmoittaakin sitten, että pyörää ei varastettu.
Näin toimittiin myös tapauksessa, jossa mies kertoi poliisille tehneensä pitkiä päiviä mitättömän pienellä korvauksella ja palkatta. Mies myös kertoi poliisille työnantajien uhkailevan hänen perhettään. Vaikka todistajien kertomukset tukivat miehen kertomaa, poliisi lopetti tutkinnat, kun mies toimitti poliisille sopimukset, joiden mukaan hän saisi muutaman tuhannen euron korvaukset ja vetäisi vaateensa pois.
Ammattiliitto Pamin laskelman mukaan miehellä oli palkkasaatavia toisesta ravintolasta yli 53 000 euroa. Toisesta ravintolasta ammattiliitto ei ollut tehnyt laskelmia, mutta siellä mies oli kertonut työskennelleensä lähes neljä kuukautta palkatta.
Apulaisoikeuskansleri Puumalainen sanoo, että eduskunta on syystä säätänyt virallisen syytteen alaisiksi etenkin rikokset, jotka kohdistuvat voimakkaasti henkilön vapauteen, turvallisuuteen tai terveyteen.
”Poliisilla on sekä oikeus että velvollisuus tutkia tällaiset tapaukset, vaikka uhri ilmoittaisi peruvansa väitteensä. Varsinkin tilanteissa, joissa rikosten uhrit ovat hyvin haavoittuvassa asemassa ja voidaan olettaa, että he eivät voi tehdä vapaita valintoja.”
Puumalainen muistuttaa, että tämän takia lähisuhteessa lieväkin pahoinpitely on säädetty virallisen syytteen alaiseksi.
Vakavia hyväksikäyttörikostutkintoja on lopetettu myös sillä perusteella, että tärkeä yleinen tai yksityinen etu ei perustele tutkinnan jatkamista. Puumalainen ei ymmärrä tällaista tulkintaa.
”On outoa ajatella, että kyseessä ei olisi tärkeä yksityinen etu, kun kyse on tällaisista rikosepäilyistä. Ja ei tarvitse kuin katsoa rangaistusasteikkoa, niin näkee, että lainsäätäjä on ottanut vahvasti kantaa siihen, että kyseessä on tärkeä yleinen etu.”
Puumalainen on huolissaan siitä, että hyväksikäyttörikosten heikko tutkinta kertoo poliisin asenteesta ulkomaalaisia kohtaan. Valtaosa ihmiskaupan ja sen lähirikosten uhreista on ulkomaalaistaustaisia.
Uhreja koskeviin ennakkoluuloihin viittasi myös HS:n jutussa haastateltu, ihmiskauppaan erikoistunut asianajaja Emilia Kaikkonen. Kaikkonen totesi muun muassa, että rikoksesta ilmoittaneelta epäillyn ihmiskaupan uhrilta saatetaan tivata, miksei tämä ole valmis lähtemään maasta, sen sijaan että kysytään juuri mitään rikoksen kannalta olennaista.
”Nämä jutun esimerkit ovat masentavia. Se, mikä näissä on niin masentavaa, on vaikutelma asenneongelmasta”, Puumalainen sanoo.
”Olisin taipuvainen yhtymään havaintoihin siitä, että kun kyse on ulkomaalaisista, ei ole niin väliä. Ja jos viranomaistoiminnan arvomaailma ja logiikka on tätä luokkaa, tämä kertoo sellaisesta moraalikadosta, jonka edessä kukaan ei ole suojassa. Ei sen enempää valtaväestökään.”
HS:n selvityksessä nousi esiin, että poliisi on ollut monien tapausten kohdalla kiinnostuneempi rikoksesta ilmoittaneen maassa oleskelusta kuin kerrotun hyväksikäytön tutkimisesta. Juttuun haastateltiin esimerkiksi thaimaalaista naista, joka kertoi joutuneensa tyttärensä kanssa pakkotyöhön yrittäjälle. Nainen otettiin ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmään, joka teki tutkintapyynnön ihmiskaupasta.
Poliisi ei kuitenkaan kuullut naista, hänen tytärtään, ainuttakaan todistajaa tai yrittäjää. Poliisi ei vaikuta tehneen juuri mitään muutakaan selvitystä tapahtumista, mutta päätti silti, ettei asiassa ole syytä epäillä rikosta. Poliisi perusteli päätöstään olla aloittamatta esitutkintaa muun muassa naisen viisumihistorialla.
Apulaisoikeuskansleri toteaa, ettei tällainen peruste kuulosta esitutkintalain perusteella asianmukaiselta.
Juttuun haastateltiin myös palkatta työskennellyttä ukrainalaista kattomiestä, jonka väitteitä riistosta poliisi oli haluton tutkimaan. Poliisi tutki tehokkaasti ukrainalaista koskevia varkausväitteitä sekä sitä, että mies oli työskennellyt laittomasti. Poliisi oli valmis käännyttämään miehen maasta, vaikka väitteitä häneen kohdistuvasta hyväksikäytöstä ei ollut selvitetty.
Puumalaisen mukaan tällaiset toimintatavat eivät ole asianmukaisia.
”Poliisin ihmiskauppatutkinta ei ole ulkomaalaisvalvontaa. Se ei ole sen tavoite. Rikostutkinnan tehtävä ei ole arvioida sitä, onko rikoksesta ilmoittaneella maassa oleskelun edellytyksiä. Olin tunnistavani tästä jutusta myös uhrien syyllistämistä, mikä voi olla hyvin suuri este tutkinnalle.”
Puumalaisen mielestä jutun esimerkit tuovat esiin sen, että viranomaiset eivät edelleenkään kunnolla tunnista ihmiskauppaa. Tämä näkyy hänen mukaansa siinä, että Suomessa on syyksilukevia ihmiskauppatuomioita yhä varsin vähän.
Vaikka ihmiskauppa on ollut rikoslaissa yli viisitoista vuotta ja on yksi rikoslain ankarimmin rangaistavia rikoksia, käsitys siitä, mitä se tarkoittaa, vaikuttaa olevan edelleen hyvin kapea. Vaikuttaa siltä, että sen kuvitellaan usein tarkoittavan uhrin fyysistä vangitsemista.
Siitä huolimatta, että lain taustatöissä ja oikeuskäytännössä on tehty selväksi, että vapauden rajoittaminen voi tapahtua hienovaraisemmilla tavoilla. Uhri voi olla hyväksikäytölle altis monista syistä, esimerkiksi haavoittuvan taustan, maastapoistamisen pelon, velkasuhteen tai kielitaidottomuuden takia.
”Jutun esimerkeistä käy hyvin ilmi, että ihmiskauppatapausten kirjo on aika laaja. Se voi liittyä erilaisiin elämänalueisiin ja tilanteisiin. Kaikille niille on yhteistä tietyn valta-asetelman ja hyväksikäytön olemassaolo”, Puumalainen sanoo.
”Ei tätä pitäisi olla ylivoimaista tunnistaa, kunhan päästään eroon tietyistä ennakkoluuloista siitä, mistä rikoksessa on kyse.”
Nämä ennakkoluulot liittyvät Puumalaisen mielestä ensinnäkin siihen, että ihmiskauppa yhdistetään usein vain prostituutioon sekä ihmissalakuljetukseen. Samalla syntyy ennakkokäsityksiä siitä, millainen on ihmiskaupan uhri. Esimerkiksi rakennusmiestä, siivoojaa tai ravintolatyöntekijää ei välttämättä pidetä ”oikeana uhrina”. Myöskään lähisuhdeväkivallan ja pakkoavioliittotapausten kohdalla ei usein tunnisteta ihmiskauppaa.
Puumalainen sanoo, että resurssisyillä voidaan vain harvoin selittää tai oikeuttaa puutteellista tai olematonta tutkintaa.
Poliisiin on nyt perustettu valtakunnallinen ihmiskauppaan erikoistunut ryhmä. Apulaisoikeuskanslerin mukaan tämä ei riitä. Myös paikallispoliisin on kyettävä tutkimaan sille tulevia tapauksia. Valtaosa tapauksista tutkitaan jatkossakin paikallispoliisissa.
”Kyse on vakavista, rikoslaissa rangaistaviksi säädetyistä teoista. Kyllä ihan tavallisten poliisilaitosten pitää kyetä niitä tutkimaan”, Puumalainen toteaa.
”Poliisilaitokset voivat tietenkin saada tältä erikoisyksiköltä tukea. Mutta tämän rikostyypin ongelma on ollut se, että se on ollut vähän ’eksoottinen’ suomalaisille poliiseille. Sen erikoisluontoisuuden korostaminen ei tätä korjaa. Hyväksikäyttörikosten tutkinnan pitäisi tulla osaksi tutkijoiden osaamista ja ammattitaitoa joka poliisilaitoksessa.”
