”Lapsellista kamaa”, ajatteli virolaispiirtäjä länsilehtien sarjakuvista: Näin pilapiirtäjät naruttivat pelättyä KGB:tä neuvosto-Virossa - Politiikka | HS.fi

”Lapsellista kamaa”, ajatteli virolais­piirtäjä länsi­lehtien sarjakuvista: Näin pila­piirtäjät naruttivat pelättyä KGB:tä neuvosto-Virossa

Neuvostoliiton natistessa liitoksissaan 30 vuotta sitten HS ryhtyi julkaisemaan neuvosto-Virossa tehtyjä poliittisia pilapiirroksia. Ensimmäiset tuotiin Suomeen salaa likapyykkiin kätkettynä.

HS:n kuvatoimituksen entinen päällikkö Esko Salmela tutkii virolaisten pilapiirtäjien töitä, jotka ovat säilyneet kolme vuosikymmentä toimituksen hallussa.

24.12.2021 2:00 | Päivitetty 25.12.2021 14:52

Vuoden 1989 lopulla Helsingin Sanomien kuvatoimituksen päällikköä Esko Salmelaa pyydettiin puhelimeen.

Tuntematon miesääni kysyi: ”Kiinnostavatko teitä virolaisten piirtäjien poliittiset pilapiirrokset?”

Salmelaa kiinnostivat – ja vähän hirvittivätkin. Käsissä saattoi olla ainutlaatuinen tilaisuus, jota ei voinut päästää käsistä, mutta kuka siellä soitteli ja kenen laskuun?

Tuolloin elettiin maailmanpolitiikan käännekohdassa. Neuvostoimperiumi natisi liitoksissaan.

Baltiassa elettiin laulavaa vallankumousta ja itsenäisyysliike voimistui. Elokuussa kaksi miljoonaa ihmistä muodosti 600 kilometriä pitkän ihmisketjun Virosta Latviaan ja Liettuaan.

Viro itsenäistyisi uudelleen kahden vuoden päästä, mutta sitä Salmela ei tietenkään tiennyt.

Vilnan verilöylykin oli vielä tulevaisuutta. Se tapahtuisi vasta runsaan vuoden kuluttua, jolloin neuvostosotilaat tappoivat kolmetoista Vilnan televisiotornia suojellutta liettualaista.

Salmela tapasi mystisen soittajan ja sai tältä maineikkaan virolaisen piirtäjän ja taiteilijan Aarne Vasarin yhteystiedot.

”Soitin Vasarille ja ilmoitin, että olimme kiinnostuneita poliittisista pilapiirroksista. Kerroin, että halusimme olla suoraan yhteydessä heihin.”

HS sai yhteyden virolaisiin piirtäjiin tunnetun pilapiirtäjän Aarne Vasarin kautta. Kuva on vuodelta 1990.

Salmela pelkäsi aluksi, että hänelle soittanut outo mies saattoi olla rikollinen, joka yritti vetää piirrospalkkioita välistä.

”Ajattelin, ettei voinut olla niin, että Hesari harrastaisi tällaista bulvaanikauppaa. Ero Suomen ja Viron elintason välillä oli silloin niin jyrkkä, että suomalainen piirrospalkkio oli virolaiselle kuin lottovoitto.”

Salmelan pelko osoittautui turhaksi. Hän sopi tapaamisen Vasarin kanssa ja pyysi levittämään sanaa muillekin virolaisille piirtäjille.

”Hesarissa en muistaakseni puhunut siitä kenellekään, koska minusta oli itsestään selvää, että jos saisimme piirroksia, se olisi sellaista materiaalia, jota kenelläkään muulla ei ole. Se olisi sellainen näkökulma, jota Hesari ei ollut kovinkaan ahkerasti viljellyt.”

Salmelan ensimmäinen virolaiskontakti Vasar oli virolainen huippupiirtäjä, joka kritisoi töissään Neuvostoliittoa ja sen miehitysvaltaa. Hän kuoli vuonna 1994.

Vasarin tavannut HS:n toimittaja ja kuvaaja Markus Jokela luonnehtii piirtäjää tarkaksi ja vaistonvaraiseksi ympäristönsä havainnoijaksi.

”Usein Vasarin kuvat aukenivat kuin venäläinen maatuskanukke. Kun luuli keksineensä kuvan lopullisen ajatuksen, esiin pulpahti vielä pari uutta mielleyhtymää tai vitsiä.”

Virolainen poliittinen pilapiirros kohosi huippuunsa 1970- ja 1980-luvuilla. Neuvostovallan aikana epäkohtia ei voinut pilkata suoraan vaan ainoastaan mutkan kautta.

Piirroksissa piti olla kaksi tasoa. Ensimmäinen oli tarkoitettu sensoreille ja Neuvostoliiton pelätylle turvallisuuspalvelulle KGB:lle. Toinen, kätketty taso oli valveutuneille lukijoille, jotka ymmärsivät todellisen viestin.

Tärkeä julkaisukanava oli Pikker-pilalehti. Sensuuri karsi piirroksia sen jokaisesta numerosta. Kokonaisia lehtiä pantiin silpuksi.

Painostus oli kovaa, ja lehden päätoimittaja kävi keskuskomitean puhutteluissa. Piirtäjät oppivat taiteilemaan sensorien kanssa. Kritiikki kätkettiin yhä taitavammin, ja virolaisten tekijöiden taso nousi.

Todellisen sanoman piilottamisessa mentiin niin pitkälle, että joskus kavereillekin piti kertoa, mistä todellisuudessa oli kyse.

”Me ihmettelemme koko ajan. Katsomme ympärillemme kuin lapset”, Vasar sanoi HS:lle vuonna 1990. Kun on pimeää, pupillit suurenevat, oli ajan henki.

Helmikuussa 1990 Salmela matkusti Tallinnaan. Hän yöpyi juuri remontoidussa Palace-hotellissa.

Salmela oli sopinut virolaispiirtäjien kanssa tapaamisen Tallinnan vanhaankaupunkiin Eesli Tall -nimiseen tunnettuun ravintolaan. Typötyhjään ravintolaan saapui neljä tunnettua piirtäjää: Aarne Vasar, Hillar Mets, Rein Lauks ja Peep Pedmanson.

Virolaiset olivat tuoneet mukanaan piirroksia. Salmela lupasi, että julkaistuista piirroksista maksettaisiin sama palkkio, jonka lehti maksaa suomalaisillekin. Hän muistelee, että jokaisesta julkaistusta piirroksesta maksettiin 600–800 markkaa, joka oli virolaisille iso raha.

”Piirroksen sisältö oli kannanotto poliittisessa mielessä. Sitä oli hyvin vaikea hinnoitella silloin, paljon vaikeampi kuin valokuvaa”, Salmela sanoo.

Piirtäjät eivät halunneet, että palkkiot maksettaisiin suoraan neuvosto-Viroon. Niinpä sovittiin, että he saisivat hakea rahansa henkilökohtaisesti Sanoman kassasta Helsingistä.

Matkan jännittävin vaihe oli, kun Salmelan piti palata Suomeen.

Hän oli lukenut jostain, ettei Neuvostoliitosta saanut viedä grafiikkaa. Lisäksi Tallinnaan mentäessä oli pitänyt jättää rajalla luettelo mukana olleista kameravarusteista valmistusnumeroineen. Ne oli uhattu tarkistaa paluumatkalla.

Salmela pelkäsi, että hän joutuisi palatessaan vaikeuksiin rajalla piirrosten takia.

”Kun tulin satamaan, piirrokset olivat minulla mukana. Ne olivat aika isokokoisia, mutta onneksi minulla oli leveä laukku. Sen pohjalle olin pakannut piirrokset ja pannut niiden päälle vaatteita, likapyykkiä ja kaikkea sellaista siinä toivossa, ettei niitä ruvettaisi penkomaan”, hän muistelee.

”Onneksi kävi niin, että he vain viittasivat minut eteenpäin.”

Virolaiset olivat varoittaneet Salmelaa siitä, että kun hän soitti Viroon, puheluja kuunneltaisiin. Häntä neuvottiin varomaan sanojaan, eikä palkkioista saanut hiiskuakaan.

”Sovimme ihan tarkkaan, millaista kieltä käytetään.”

Helsinkiin saavuttuaan Salmela soitti Vasarille ja kertoi, että sää oli ollut matkalla loistava – ei minkäänlaista myrskyn merkkiä. Vasar ymmärsi tästä, ettei rajalla ollut vaikeuksia.

Eesli Tallin tapaamiseen osallistuneista taiteilijoista vuonna 1963 syntynyt Peep Pedmanson oli selvästi muita nuorempi. Hän oli myös piirtäjistä ainoa, joka ei osannut suomea.

”Piirrosten aiheina oli oma elämämme”, Pedmanson muistelee nyt.

”Emme tajunneet, että olisimme tehneet jotain enemmän kuin muu kansa. Tiesin, että jos tulee ongelmia, niitä tulee kaikille. Silloin ei ollut väliä, kuka oli.”

Pedmanson sanoo, että piirroksissa käytetystä salakielestä voisi tehdä väitöskirjan. Se oli kieltä, jota Moskovassa oli vaikea ymmärtää.

Pedmanson ei muista pelänneensä noina vuosina. Syyksi hän arvelee ylimielisyyden ”idästä tulevaa punaista mentaliteettia” kohtaan ja sen, ettei hänen ikäpolvensa ollut nähdyt todellista punaista terroria.

”Emme pelänneet enää mitään, koska parin edellisen vuoden muutos oli ollut niin raju. Oltiin nuoria ja ryypättiin riittävästi. Tai siis olen unohtanut huonot jutut”, Pedmanson vitsailee.

Pedmanson joutui itsekin kerran Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n kuulusteltavaksi, kun hänen ystävänsä oli jäänyt kiinni yrittäessään loikata Ruotsiin. KGB:n virkailija pelotteli ja uhkaili Pedmansonia.

”Se oli surrealistista. Jälkikäteen katsottuna se oli huvittava kokemus, mutta silloin oli kyllä helpotus, että se loppui”, hän muistelee.

Peep Pedmanson vuonna 1990 Tallinnassa.

Pedmanson sanoo miettineensä, että ”toisin kuin nykyään” virolaisilla oli tuolloin vielä ”yhtenäinen sielu”, jolla oli yhteinen vihollinen Moskovassa.

”Sen takia jokaisella runolla, laululla ja pilapiirroksella oli voimakas yleisö, jos se sisälsi palasen kansan yhteistä henkeä ja etenkin jos se ilmeni kielletyllä tavalla.”

Pedmansonin mukaan pilapiirtäjät olivat neuvostoaikana Virossa jostain syystä paremmassa asemassa kuin vaikka Latviassa tai Liettuassa. Pedmanson kertoo, että hänet tunnistettiin jo 17-vuotiaana, kun hän meni opiskelemaan Tarton yliopistoon.

Virolainen pilapiirroskulttuuri oli omanlaistaan. Pedmanson huomasi sen, kun pääsi matkustelemaan länteen, jossa sanomalehdissä julkaistiin sarjakuvastrippejä.

”Muistan, ettemme ymmärtäneet sitä. Katsoimme, kun aikuiset ihmiset lukivat niitä aamukahvilla – että ihmiset katselivat sellaista lapsellista kamaa.”

Pedmanson sanoo piirtäjien ajatelleen naiivisti, että Viron vapautuminen tietäisi poliittisten pilapiirrosten loppua.

”Koska meidän vihollisemme oli punainen Venäjä, ja kun vihollista ei enää olisi, kaikki olisivat onnellisia. Paratiisi olisi maan päällä, eikä politiikassa olisi enää mitään tekemistä.”

HS julkaisi maaliskuun 1990 ja tammikuun 1992 välisenä aikana yli 150 virolaista poliittista pilapiirrosta Virolainen vieras -nimisessä sarjassa. Suuri määrä piirrosten alkuperäiskappaleita on säilynyt HS:n kuvatoimituksessa.

Piirtäjiä oli yhteensä vajaat kaksikymmentä mutta tarjokkaita paljon enemmän.

Esko Salmelan juttusille tuli säännöllisesti virolaispiirtäjiä. Toisilla oli vain muutama piirros, toisilla enemmän.

Joitain piirroksia piti katsella kymmenen minuuttia ennen kuin ymmärsi niihin kätketyn viestin ja vitsin.

”Osa oli sellaisia, että emme niitä tarvinneet. Niissä oli pelkkä vitsi ilman poliittista sanomaa, vallanpitäjien arvostelua tai yleensä kriittistä otetta. Emme julkaisseet vain sen takia, että piirtäjä oli virolainen”, Salmela sanoo.

”Kertaakaan ei käynyt niin, ettei valittua piirrosta olisi hyväksytty julkaistavaksi, että poliittiset kannanotot eivät olisi olleet hyväksyttäviä suomettumisen takia. Se ei edes välähtänyt mieleen.”

HS lopetti piirrosten julkaisun pian Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen.

Poliittisen paineen hellittäminen oli vaikuttanut myös piirtäjien työhön. Niissä ei ollut enää samaa särmää. Vieteri oli lauennut.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat