Venäjän hyökätessä yhteistyö Itämeren puhdistamiseksi pysähtyi kuin seinään – ”Eivät siellä kaikki saastepesät ole todellakaan vielä kunnossa”

Suomi ja itänaapuri ovat kyenneet pahimpinakin aikoina sopimaan luonnonsuojelusta. Nyt sekin on loppu, sanoo aiheesta kirjan kirjoittanut Hannele Pokka.

Venäjän ja Suomen ympäristöyhteistyöstä kirjan kirjoittanut Hannele Pokka kuvattiin Kauppatorin rannassa Helsingissä.

26.5. 2:00 | Päivitetty 26.5. 6:09

Itämerestä uhkaa tulla yksi uhri lisää Venäjän aloittamassa sodassa Ukrainan kohtalosta. Näin sanoo entinen ympäristöministeriön kansliapäällikkö ja idän suuntaan tehdyn ympäristöyhteistyön konkari Hannele Pokka.

”Tietenkin uhka on se, että Venäjällä laiminlyödään ympäristötoimia vielä enemmän ja että Itämeren tilanne lähtee taas hiljalleen huononemaan. Nimenomaan vielä enemmän, sillä ei niitä nytkään ole tehty tarpeeksi”, Pokka toteaa.

Venäjä on avainasemassa sairaan Itämeren elvyttämisessä.

Suomi ja länsi ovat tukeneet puhdistamoiden rakentamista itänaapurissa. Valuma-alueella Venäjällä asuu yhdeksän miljoonaa ihmistä, ja saavutuksista huolimatta tehtävää riittäisi.

”Eiväthän siellä kaikki saastepesät todellakaan ole vielä kunnossa”, Pokka sanoo.

Haastattelua tehdään Helsingin yliopiston Tiedekulman kahvilassa, sillä 70-vuotias Pokka työskentelee nykyään yliopistolla ympäristövastuun työelämäprofessorina. Kahvikuppien välissä makaa Pokan tuore Pioneerityötä-kirja, jossa kerrotaan Suomen ja Venäjän ympäristöyhteistyön tähänastinen tarina.

Kirjan viimeiset rivit Pokka kirjoitti viime syksynä, ja teos julkaistiin Venäjän hyökkäyksen alla.

”En tiennyt kirjaa tehdessäni, että siitä tuleekin Suomen ja Venäjän ympäristöyhteistyön historia. Että nyt tämä loppuu. Ei sitä olisi uskonut.”

Jätevesipuhdistamon näkymä Pietarissa vuonna 2005.

Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelua koskeva yleissopimus eli Helsingin sopimus solmittiin vuonna 1974. Sopimus oli historiallinen, sillä kättä puristettiin kylmän sodan rautaesiripun yli: sopijoina oli sekä Nato-maita että Neuvostoliiton johtaman Varsovan liiton maita.

Sopimuksen soveltamista on näihin päiviin asti valvonut Itämeren suojelukomissio Helcom. Päästöjen vähentämisen ja yhteisten tavoitteiden lisäksi yhteistyö on tarkoittanut tiedon jakamista.

Nyt sodan alettua komissio ei ole kokoontunut lainkaan eikä muitakaan suojeluun liittyviä kontakteja ole pidetty yllä. Taustalla on EU-päätös Venäjä-yhteistyön katkaisemisesta kaikilla aloilla.

Puhelimet ovat hiljenneet ja näkymät Suomenlahden pohjukkaan sumentuneet, vaikka Helcomin sihteeristö yhä tietoa kerääkin.

Lähes 50 vuotta yhteistä Itämeren suojelua katkesi kuin seinään. Pokan mielestä muuta vaihtoehtoa ei ollut.

”Ei se nyt vain suju maan kanssa, joka hyökkää naapurin kimppuun ja tappaa siellä ihmisiä.”

Pokka ei pidä vanhaan paluuta mahdollisena näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa.

”Ei varmasti ainakaan niin kauan kuin Putin on vallassa. Tämän kanssa nyt ollaan.”

Onneksi paljon ehdittiin jo tehdä.

”Positiivista on se, että hyvän sään aikaan saatiin niin paljon aikaiseksi Itämeren ja nimenomaan Suomenlahden tilan parantamiseksi”, Pokka sanoo.

Isoin onnistuminen oli miljoonakaupunki Pietarin jätevesien puhdistaminen. Urakka sai vauhtia suomalaisten aloitteesta ja EU-tuista, ja Suomesta vietiin Pietariin myös osaamista ja laitetoimituksia. Lopulta yli 90 prosenttia puhdistamosta ja viemäröinneistä maksettiin kuitenkin Venäjän kassasta.

Venäjän presidentti Vladimir Putin osallistui vuonna 2005 avajaisjuhlallisuuksiin, ja Suomen presidentti Tarja Halonen kiitti häntä puheessaan. Pokan mukaan asiaan ei liittynyt Suomen osalta mitään pyhimysmäistä naapuriapua.

Suomen presidentti Tarja Halonen ja Pietarin apulaiskaupunginjohtaja Mihail Oseevski avaamassa uutta jätevesipuhdistamoa lokakuussa 2007.

”Emmehän me sinne lähteneet epäitsekkäistä syistä, että autetaan nyt venäläistä, ei nyt hulluja puhuta. Ekologit laskivat, että jos niitä ei hoideta, paskat tulevat meille.”

Tämä on ollut Suomen pääajatus Venäjän Itämeri-suojelun tukemisessa: samalla rahalla saadaan aikaan enemmän päästövähennyksiä kuin Suomessa saataisiin.

Tällaisia Itämeren suojelun suuria ”kertalaakeja” olivat myös Eurochem-lannoitejätin hirmupäästön tyrehdyttäminen Lugajoen suulla ja Kaliningradin puhdistamon valmistuminen vuonna 2017. Keskustelut Kaliningradin puhdistamosta oli aloitettu 1970-luvulla, eikä mitään ollut tapahtunut.

Pokan mukaan tarvittavan takarajan tarjosi lopulta tuomarin pilli, joka puhalsi Venäjällä jalkapallon MM-kisat käyntiin kesällä 2018. Pelejä pelattiin myös Kaliningradissa.

Nytkähtelevä liike on ollut Venäjä-yhteistyössä tyypillistä, Pokka kertoo.

”Kun on jo menettänyt toivonsa, yhtäkkiä sanotaan, että nyt tämä onnistuu.”

Lugajoen vesi näytti kovin ruskealta Jaamassa eli Kingiseppissä tammikuussa 2012.

Suomen päättäjien lisäksi Venäjällä on työskennellyt Itämeren tilan kohentamiseksi myös suomalainen John Nurmisen säätiö. Säätiön meriympäristöjohtajan Marjukka Porvarin mukaan Venäjä-yhteistyössä on jo nyt tehty jonkinlainen ”mertensuojelun maailmanennätys”.

”Sehän on ollut Itämerelle ja etenkin Suomenlahdelle valtavan tärkeää”, hän sanoo.

Porvari muistuttaa, että Suomenlahdella leville käyttökelpoinen fosforikuormitus väheni 75 prosenttia vuosien 2005 ja 2012 välillä.

”Se kaikki johtui Venäjällä tehdyistä toimista.”

Ne olivat yhteistyön kultavuosia, jolloin työlle oli Suomesta ja Venäjältä ylimmän poliittisen johdon tuki. Krimin valtauksen jälkeen hymyt alkoivat hyytyä, mutta työ jatkui. Nyt tuli pysähdys.

Porvari ei usko, että tuloksena olisi Itämeren tilan romahdus, mutta heikkenemisen vaara on todellinen. Itämeren vesi vaihtuu todella hitaasti, minkä vuoksi kaikilla päästöillä on vuosikymmenien päähän ulottuvia seurauksia.

Porvari uskoo, että Venäjän puhdistamoissa kyllä jatketaan perustekniikkaan perustuvaa ravinteiden poistoa. Hienosäätöisempi puhdistustekniikka on kuitenkin ollut pitkälti lännestä hankittua, ja sen huolto voi nyt pakotteiden myötä olla vaarassa.

”Esimerkiksi reagenssit ovat käsittääkseni länsimaisia. Pumppuja ja putkia saa kyllä Venäjältä”, Porvari sanoo.

Pietarin keskinen jätevedenpuhdistamo kuvattuna talvella 2008.

Porvari on samaa mieltä Pokan kanssa siitä, että Venäjällä riittäisi yhä päästölähteitä tukittaviksi.

”Esimerkiksi haitallisten aineiden puolella olisi ollut paljon tehtävää, ja yksi esimerkki on lääkeaineet.”

Toinen kohde olisi voinut olla ongelmajätteiden kaatopaikkojen siistiminen. Vielä syksyllä 2019 parikymmentä Venäjän kuvernööriä vieraili Helsingissä tutustumassa suomalaiseen jätehuoltoon. Seuraavaa vierailua ei ole näköpiirissä.

Päästöjä tulee yhä myös Pietarin alueen kanaloista ja monista pienemmistä kaupungeista, joissa puhdistustoiminta on edelleen retuperällä.

”Mahdollisuusavaruus olisi ollut suuri.”

Hannele Pokan kanssa on siirrytty kahvilasta Kauppatorin rantaan ottamaan kuvia. Torin keskellä kohoaa vuonna 1835 paljastettu Keisarinnankivi, jonka huipulla levittää siipensä keisarillisen Venäjän tunnus, kaksipäinen kotka.

Pokka tietää ympäristöongelmien kykenevän horjuttamaan imperiumeja.

”Viron itsenäistymisessähän ympäristöliikkeellä oli suuri merkitys. Se politisoitui, ja se oli yksi Neuvostoliiton romahduksen vauhdittajista”, hän sanoo.

Venäjän nykyinen johtaja ei Pokan kokemusten ja selvitysten mukaan ole erityisen kiinnostunut luonnonsuojelusta, vaikka Itämeren tila onkin Putinin kaudella parantunut ja vaikka presidentti on nähty johtamassa moottoroidulla riippuliitimellä kurkiauraa.

”Huhuja liikkuu, että hän piti kauhean alentavana sitä, miten Venäjän ympäristöongelmista 1990-luvulla puhuttiin.”

Liekö tämä kokemus vaikuttanut siihen, että presidentiksi noustessaan Putin lakkautti ensi töikseen Venäjän ympäristöhallinnon. Hän toteutti sen, mitä Suomessa ehdotti keskustapuolue viimeksi vuonna 2015 Juha Sipilän suulla: luonnonvarojen taloudellinen käyttö ja luonnonsuojelu niputettiin saman hallinnon alle luonnonvaraministeriöön.

Myös Pokan tausta on keskustapuolueessa. Keskusta, suurteollisuus ja maa- ja metsätalouden etujärjestö MTK vastustivat jyrkästi, kun ympäristöministeriötä perustettiin Suomeen vuonna 1983.

”Älä muistuta minua 1980-luvusta”, Pokka sanoo nyt. ”Siitä on kauan.”

Pokka oli noihin aikoihin nuori keskustan kansanedustaja ja oikeustieteiden lisensiaatti Lapista, ja häntä kiinnostivat Suomen jäljellä olevien virtavesien suojelu ja padotuista joista maksettavat korvaukset.

Lapissa paikalliset kokivat, ettei heille ollut korvattu lähimainkaan riittävästi sitä haittaa, mitä Euroopan parhaiden lohijokien tukkiminen voimalapadoilla aiheutti.

Nyt Pokka laittaa toivoaan Venäjän kansaan. Esimerkiksi kaatopaikkojen ongelmat ovat synnyttäneet Venäjällä merkittäviä paikallisia vastaliikkeitä.

”Kansalaisethan näistä ovat Venäjälläkin olleet hyvin kiinnostuneita”, Pokka sanoo. ”Ei aktiivista kansalaismielipidettä pysty Venäjälläkään täysin hiljentämään.”

Kuka?

Hannele Pokka

  • Syntynyt 25. toukokuuta 1952 Ruovedellä. Asuu Espoossa ja Rovaniemellä.

  • Ympäristökiinnostus alkoi Lapin lohijokien patoamiseen liittyvistä oikeuskiistoista.

  • Työskennellyt keskustan kansanedustajana, oikeusministerinä ja Lapin läänin maaherrana sekä vuodet 2008–2020 ympäristöministeriön kansliapäällikkönä.

  • Nykyään ympäristövastuun työelämäprofessori Helsingin yliopistossa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat