Kun juristi Sirpa Rautio matkusti Bosniaan joulukuussa 1996, Sarajevo peittyi sakeaan sumuun. Sota oli päättynyt, mutta maa oli revitty rikki. Raution kanssa samassa paikallisbussissa Zagrebista Sarajevoon istui kuitenkin jo ensimmäisiä kotiin palaavia pakolaisia nyytteineen.
Kuuluisasta Srebrenican verilöylystä oli tuolloin yli vuosi, mutta suurin osa uhreista oli yhä kateissa. Serbijoukkojen tekemässä joukkomurhassa arvioidaan kuolleen jopa 8 000 miestä ja poikaa. Kaupungin piti olla YK:n (Yhdistyneen Kansakunnat) rauhanturvaajien suojaama, mutta rauhanturvaajia oli vähän, eivätkä he lopulta voineet tehdä juuri muuta kuin katsoa kansanmurhaa vierestä.
Ihmisoikeusraportoijien ja sotarikostutkijoiden tehtäväksi jäi tutkia, mitä oli tapahtunut, kenen syytä se oli ja mitä siitä seurasi uhreille ja heidän omaisilleen.
Rautio oli tuolloin nuori juristi ja päässyt töihin YK:lle. Tehtävänä oli avustaa Elisabeth Rehniä, joka oli nimitetty YK:n ihmisoikeusraportoijaksi entisen Jugoslavian alueelle. Raution työhön kuului ihmisoikeusloukkausten selvittämistä, autonkuljettajan hommia, kadonneiden etsimistä kellareista ja hylätyistä kaivoksista, toimistotöitä ja raporttien kirjoittamista. Omaisten haastatteluja ja käyntejä joukkohaudoilla.
Pesti jatkui viisi vuotta. Noiden vuosien aikana kävi ilmi, että uhrit jäävät helposti unohduksiin, kun huomio keskittyy todisteiden keräämiseen ja sotarikollisten tuomitsemiseen.
”Unohtuu, että uhrit tarvitsisivat apua heti”, Rautio sanoo.
Ja nyt Euroopassa soditaan taas. Venäjä käy Ukrainassa julmaa hyökkäyssotaa, ja alueilta, joista Venäjä on vetäytynyt, paljastuu yhä uusia sotarikoksia: siviilien ampumisia, kidutusta, raiskauksia, lasten kaappauksia ja väestön pakkosiirtoja.
Sotarikoksia tutkitaan jo, ja niihin syyllistyneitä vaaditaan tuomiolle. Sitä Rautiokin toivoo, tietysti.
SIlti hänen ajatuksensa palaavat usein Bosniaan, köyhiin leskiin ja yksinhuoltajiin, joiden auttaminen jäi rikostutkinnan jalkoihin. Erityisesti hänen mieleensä on jäänyt kengätön nainen, jonka oli määrä matkustaa Haagiin todistamaan sotarikoksista.
Naisen ääni kuuluu tallenteelta selkeänä. Hänet on nimetty todistajaksi numero 50, ja hän kertoo serbijoukkojen tekemistä järjestelmällisistä raiskauksista ja väkivallasta pienessä Fočan kaupungissa Kaakkois-Bosniassa.
Hänen todistuksensa voi lukea ja osin myös kuunnella YK:n turvallisuusneuvoston perustaman Jugoslavia-tuomioistuimen ICTY:n sivuilta.
”Kun hän oli raiskannut minut, hän istahti ja sytytti tupakan. Hän sanoi, että voisi tehdä minulle muutakin, paljon muuta, mutta koska olin hänen tyttärensä ikäinen, hän ei kuitenkaan tekisi niin, ei ainakaan heti.”
Nainen kertoo useista raiskauksista, paikoista joihin naisia ja nuoria tyttöjä haettiin ja tekijöistä, joista yksi asui samassa naapurustossa ja oli aiemmin matkustanut joka aamu töihin samalla bussilla kuin hän kouluun.
”Hän oli hirvittävä. Hän teki asioita, joita en pysty edes kuvailemaan. Minulla ei ollut paikkaa peseytyä, en voinut pestä edes käsiäni.”
Todistaja numero 50 saattaa olla Raution muistelema kengätön nainen, mutta varma hän ei siitä ole. Tapahtumista on kuitenkin jo lähes 30 vuotta. Samalta seudulta nainen kuitenkin oli, ja kyse oli samoista Fočassa tapahtuneista sotarikoksista.
Rautio kuuli naisesta sotarikoksia tutkineelta ystävältään. Tämän piti viedä nainen todistamaan YK:n turvallisuusneuvoston perustamaan Jugoslavia-tuomioistuimeen Haagiin, mutta eihän hän voinut lennättää Haagin prameisiin oikeussaleihin ihmistä, jolla ei ollut edes kenkiä. Niinpä naiselle kerättiin kenkiä ja vaatteita talkoilla.
ICTY tuomitsi edellä kuvatussa oikeudenkäynnissä kolme miestä 12–28 vuoden vankeusrangaistuksiin. Tuomiot tulivat rikoksista ihmisyyttä vastaan: raiskauksista, kidutuksesta ja orjuuttamisesta.
Uhreja tuomiot eivät aina auttaneet. Todistajat eivät ehkä koskaan voi palata takaisin kotiseuduilleen, joissa usein asuu rikoksiin syyllistyneitä, julmuuksissa avustaneita ja silmänsä sulkeneita.
Uhrit jäivät usein myös keskenään eriarvoiseen asemaan. Avaintodistajista saatettiin pitää hyvää huolta, mutta muut jäivät usein ilman apua.
Monet lesket, yksinhuoltajat, raiskausten uhrit ja vähemmistöihin kuuluvat saivat aivan liian vähän apua, jos ollenkaan. Kodeistaan paenneet päätyivät usein tilapäismajoituksiin ja elivät häätöuhan alla. Jotkut joutuivat muuttamaan jatkuvasti.
Rautio on tehnyt työtä synkeiden asioiden parissa, mutta ilonaiheitakin on, Kosovo esimerkiksi. Ongelmia on edelleen, mutta suunta on hyvä, rauha säilynyt ja paikalliset kollegat jatkavat työtä.
Rautiosta olisi voinut tulla myös tuomari. Tuomioistuinharjoittelu teki kuitenkin selväksi, ettei hän halunnut istua käräjillä loppuikäänsä. Aloittelevan juristin tuomittaviksi marssitettiin pikkurikoksia tehneitä reppanoita, jotka herättivät enemmän sääliä kuin halua tuomita.
Rautio opiskeli 1980-luvulla, jolloin ihmisoikeudet eivät vielä olleet muodissa eikä niitä käsitelty liiemmin juristikoulutuksessakaan. Tilanne muuttui seuraavalla vuosikymmenellä. Ihmisoikeuksista alettiin puhua yhä enemmän ja useita suuria kansainvälisiä konferensseja järjestettiin. Suomi kulki samassa imussa.
Wienin maailmankonferenssissa vuonna 1993 luotiin perustaa nykyiselle ihmisoikeuspolitiikalle. Sen jälkeen eri maissa alettiin perustaa kansallisia ihmisoikeusinstituutioita. Myöhemmin Rautio päätyi johtamaan niistä yhtä, Suomen ihmisoikeuskeskusta.
2000-luvulla suunta kääntyi, kun terroristien kaappaamat lentokoneet romahduttivat World Trade Centerin tornitalot New Yorkin Manhattanilla. Puhe ihmisoikeuksista vaihtui puheeksi terrorismin vastaisesta sodasta. Yhdysvalloissa alettiin puhua kidutuksen sallimisesta ja maa kuljetti terrorismista epäiltyjä salaisiin vankiloihin ulkomaille.
”En vuonna 2001 tajunnut, että nyt alkoi alamäki. Sen ymmärsi vasta myöhemmin.”
Ihmisoikeuksia alettiin kyseenalaistaa, ja niin tehdään edelleen. Niitä säätelevät sopimukset ja lait ovat kuitenkin edelleen voimassa.
””Kaikki ymmärsivät, että se oli varoitus: älkää puuttuko tähän.”
Raution oma ura on ollut ihmisoikeustyötä, ensin Pakolaisneuvonnassa Suomessa, sitten YK:n tehtävissä Puolassa ja pian sen jälkeen Bosniassa, Kosovossa sekä Etiopian ja Eritrean rajavalvontaoperaatiossa. Ennen paluutaan Suomeen hän ehti tehdä töitä myös Maailmanpankissa sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjissä.
Kokemus on opettanut, ettei ihmisoikeuksista piitata aina edes YK:n kriisinhallintaoperaatioissa. Eritreassa kävi selväksi, että jotkut YK:n palkkalistoilla käyttivät hyväksi alaikäisiä nuoria.
Vuonna 2010 Rautio oli Kosovossa johtamassa ihmiskauppaa koskevaa kokousta, kun huoneeseen ilmestyi kymmenkunta uhkaavasti käyttäytynyttä miestä nahkatakeissaan. He seisoivat siinä hetken, ilmoittivat että ihmiskauppaongelmaa ei täällä ole ja lähtivät pois.
”Kaikki ymmärsivät, että se oli varoitus: älkää puuttuko tähän.”
Kun asiaa myöhemmin selviteltiin, syntyi vahva epäilys, että varoituksen takana oli pitkään YK:n ja EU:n operaatioissa työskennelleitä poliiseja, jotka näyttivät tekevän yhteistyötä rikollisten kanssa.
Bosniassa Raution ensimmäisiä tehtäviä oli matkustaa Srebrenicaan ja siellä Kravican kukkulalle, jossa lojui ihmisten jäänteitä, luita ja vaatteita. Näky oli järkyttävä.
”Mutta eivät joukkohaudat olleet pahinta. Pahinta oli kohdata leskiä, joilta oli viety kaikki.”
Omaiset halusivat uskoa poikiensa ja puolisoidensa olevan hengissä. He listasivat kansainvälisille toimijoille kellareita, kaivoksia ja vankiloita, joista etsiä. Eloonjääneitä löytyi kuitenkin harvoin. Rautio muistelee, että vain muutamia hänen viisivuotisen pestinsä aikana.
Leskille ja äideille oli siis kerrottava, että kuolema oli eloonjäämistä todennäköisempi. Mutta kuolleidenkin löytäminen oli vaikeaa.
Serbit olivat perääntyessään peitelleet jälkiään, kaivaneet auki joukkohautoja ja siirtäneet ruumiita kauemmas. Sitä tehdessä ruumiit repeytyivät ja niiden osat päätyivät eri hautoihin. Joskus yhden ihmisen jäänteitä saattoi löytyä kymmenestä eri haudasta.
Miten tällaisesta mahdollisuudesta kerrotaan omaistaan kaipaavalle?
Elisabeth Rehn oli Raution mukaan siinä erityisen taitava. Hän kuunteli, osoitti myötätuntoa mutta ei antanut turhaa toivoa vaan oli rehellinen.
”En usko, että Suomessa koskaan tajuttiin, miten paljon Elisabeth Rehniä arvostetaan.”
Rehnin nimi loi luottamusta ja avasi portteja silloinkin, kun Rehn ei itse ollut paikalla. Silloin kun he lähtivät kenttämatkalle yhdessä, Rautio kävi ajamassa reitin etukäteen, varmisti sen turvallisuuden ja tarkasti siltojen kunnon. Tavaksi tuli myös tutkia tienvarsien vessat.
”Rehn tuli sinne ministerin pestistä. Ajattelin, että hän oli varmaan tottunut aika hyvään palveluun.”
Noilta vuosilta Raution päähän piirtyi tarkka kartta Bosnian teistä ja vuoristoista.
”Voin vieläkin sulkea silmäni ja lentää niiden maisemien yllä.”
Ukrainan sota on saanut Raution pohtimaan, osataanko sodasta selvinneitä auttaa nyt paremmin kuin Bosniassa ja Kosovossa aikanaan. Ainakin todisteiden kerääminen on nyt helpompaa. Valokuvia voivat ottaa kaikki, ja sotarikoksia on päästy tutkimaan tuoreeltaan.
Tuhansia rikoksia on jo tutkinnassa, ja paikalliset tuomioistuimet ovat jo antaneet päätöksiäkin. YK:n valtuuttama Ukraina-tutkintakomissio on tutkinut sotarikoksia 56 yhteisössä. Tietoja on kerätty haastattelemalla satoja ihmisiä.
Uhrien haastattelu on tuttua työtä myös Rautiolle. Kosovossa hän ajoi kollegojensa kanssa heti sotatoimien alettua Drenican alueelle, jossa oli tapettu yksitoista miestä, kaikki samasta suvusta. He saapuivat paikalle hautajaispäivänä, pyysivät anteeksi, poistuivat ja palasivat myöhemmin uudelleen.
Raution oli haastateltava suvun naiset yksin, sillä kaikki muut ryhmän jäsenet olivat miehiä. Haastatteluihin meni monta päivää. Oli istuttava hiljaa, juotava kahvia, annettava ihmisten kertoa rauhassa. Sokissa oleville ihmisille ei voi vain tykittää kysymyksiä kysymysten perään.
”Saimme kuvia tapetuista miehistä ja tutkimme ammusten jälkiä asuntojen seinissä. Muistan ajatelleeni, että tietäisinpä enemmän aseista ja kaliipereista.”
Bosniassa ja Kosovossa sai surkeuden keskellä nähdä myös toivoa. Miinoja raivattiin ja jälleenrakentaminen alkoi. Toisaalta työtä varjosti poliittinen peli, jota kriisialueilla aina käydään.
”Amerikka ajaa yhtä asiaa, Eurooppa toista ja aina mukana on myös hyvää tarkoittavia kolmansia, jotka eivät ymmärrä poliittista peliä.”
Yhdysvaltain ja Euroopan, etenkin Pohjoismaiden, ero näkyi myös suhteessa ihmisoikeuksiin. Yhdysvaltain edustajat painottivat omistusoikeutta, vaaleja ja poliittisia oikeuksia. Eurooppalaisille tärkeää on myös tavallisten ihmisten arki: pitäisi huolehtia, että sotaa paenneilla ja rikosten uhreiksi joutuneilla on koti, johon palata, siellä sähköä ja vettä, lapsilla koulu ja kengät, eläkeläisillä eläkkeet.
”Mutta siellä kuuli sanottavan, että on oikein häätää köyhä sotaa paennut leski asunnosta, jos rikas omistaja tulee vaatimaan omaisuuttaan takaisin. Ja kyllä heitä häädettiinkin, jotkut joutuivat muuttamaan monta kertaa.”
On asioita, joita Rautio ei unohda koskaan. Srebrenican joukkomurhan jäljet, raiskattujen naisten haastattelut, Kosovossa tapetut miehet, varoitukset miinakentistä, kengätön nainen.
Uniin heidän kohtalonsa eivät kuitenkaan tule. Silloinkin kun viettää päiviä haastatellen itkeviä ja joskus myös aggressiivisia ihmisiä, on keskityttävä työhön, siihen että saa kirjoitettua mahdollisimman tarkan ja kattavan raportin.
Sodan runtelemilla seuduilla Raution työkavereina ja ystävinä on ollut myös ihmisiä, jotka ovat itse samojen sotien uhreja. Joku on piileskellyt kellarissa, toinen menettänyt kotinsa, perheensä ja omaisuutensa.
”Olen oppinut tunnistamaan ihmiset, jotka ovat menettäneet paljon.”
Siksi hän muistaa myös työkaverina olleen siivoojan, jonka läheisistä yksitoista oli tapettu. Suru näkyi hänestä, mutta silti hän tuli töihin joka päivä, jaksoi jotenkin jatkaa.
Julmuuksien ja rikki revittyjen yhteisöjen keskellä Rautio on nähnyt paljon myös ruohonjuuritason auttamista. Vaikka henkiinjääneiden tarpeet saattoivat jäädä sotarikostutkintojen, talouden ja politiikan varjoon, hyvääkin tapahtui. Sekä Bosniassa että Kosovossa oli myös järjestöjä ja yksittäisiä ihmisiä, jotka auttoivat siellä missä apua tarvittiin eniten.
Raution mukaan nyt on aika varmistaa, ettei Ukrainassa toisteta samoja virheitä kuin Bosniassa vuosia sitten. On annettava apua ihmisoikeustoimijoille ja kansalaisjärjestöille, pidettävä huolta siitä, etteivät eniten kärsineet jää yksin.
”Sen olen oppinut, että on tutkittava nopeasti ja autettava heti.”